Keskiviikon ja torstain välinen yö Tal’nen pikkukaupungissa Ukrainassa, lähellä sadan tuhannen asukkaan Umania oli ollut vuodenaikaan nähden tavanomainen. Lämpötila oli nollassa ja taivasta peitti tasaisen harmaa pilviverho.
Ukrainalainen Alexander Bulavka oli tapansa mukaan varhain aamuyöllä hereillä ja asteli perheensä kotitalon edustalle tupakalle, mutta havahtui pian etäältä kuuluvaan jyrinään. Hän aavisti heti, mistä on kyse. Venäjä oli aloittanut hyökkäyksensä Ukrainaan, ja nyt oli toimittava nopeasti.
Alexander herätti vaimonsa Allan ja pyysi tätä pakkaamaan hieman vaatteita ja muita tarpeita reppuun, hyppäämään perheen autoon ja lähdettävä kohti Puolan rajaa. Ennen tätä pitäisi vielä tankata auto täyteen ja nostaa pankkiautomaatista niin paljon käteistä kuin mahdollista pakomatkaa varten.
Alexanderin huoli oli siksikin valtava, koska he asuivat aivan Tal’nen juna-aseman vieressä, ja se voisi olla yksi mahdollisista ohjusiskujen kohteista.
– Sen takia meillä oli kiire päästä äkkiä pois kotoa. Alexander ilmoitti jäävänsä sinne, ja me ajoimme autolla kohti rajaa. Se kaikki tapahtui jotenkin niin nopeasti, että sitä on vaikea kuvitella. Eikä sitä osannut ennustaa, ei meitä valmistettu millään lailla siihen, että Venäjä oikeasti hyökkäisi. Kukaan ei tiennyt, Alla Bulavka muistelee nyt noin kolmen viikon takaisia päiviä.
650 kilometriä rajalle
Tal’nesta on matkaa Puolan rajalle noin 650 kilometriä. Pitkä automatka sujui nopeasti, sillä torstaina 24. helmikuuta Venäjä oli vasta aloittanut hyökkäyksensä, eikä joukkoja ollut vielä Ukrainan länsiosissa juurikaan. Kun Bulavkat lähestyivät rajaa, sairastui perheen tytär, 5-vuotias Zlata kovaan flunssaan ja korkean kuumeen takia heitä ei päästetty rajan yli Puolaan. Ambulanssi nouti Zlatan raja-asemalta ja vei lähimpään sairaalaan hoidettavaksi.
– Olimme sairaalassa neljä päivää, jonka jälkeen pääsimme yrittämään uudelleen rajan ylittämistä. Tilanne oli kuitenkin siinä välissä muuttunut niin paljon, etteivät kaikki tieosuudet rajalle olleet enää ukrainalaisten sotilaiden ja vapaaehtoisesti maata puolustaneiden hallinassa, Alla kertaa.
Bulavkat pysäytettiin, kun he olivat lähdössä Lvivin kaupungista uudelleen kohti rajaa. Tietä valvoneen henkilön viesti oli kylmäävä.
– Hän sanoi, että tästä eteenpäin on osuus, joka ei ole enää heidän hallinnassaan, vaan vastaan voi tulla venäläisiä joukkoja. Eivätkä he pysty takaamaan, ampuvatko he siviilejä vai ei. Ja että hän ei suosittele jatkamaan matkaa. Päätimme kuitenkin jatkaa ja pääsimme rajalle. Tilanne oli kuitenkin todella jännittävä ja stressaava.
Yuliia Paimion yhteyshenkilönä
Kun Bulavkat olivat päässeet toisella yrittämällään rajan yli Puolaan, helpottui eteneminen merkittävästi. Siitä iso kiitos kuuluu Paimiossa asuvalle ukrainalaiselle Yuliia Kolesnicenkolle , joka tavoitti Allan viestin sosiaalisen median viestipalvelussa ja osasi yhdistää sen kahdelle suomalaisnaiselle, jotka olivat jo matkalla Puolan rajalle hakemaan sotaa pakenevia. Heillä oli autossaan kolme paikkaa tyhjillää, jotka Alla, Zlata ja 13-vuotias Roman täyttivät.
He matkasivat tila-autolla halki Baltian maiden Viroon ja Tallinnaan, josta laivamatka jatkui Helsinkiin. Helsingistä Alla, Zlata ja Roman pääsivät Paimioon, josta Kolesnicenko oli Sari Mäkiön avustukslla järjestänyt heille majoituksen Louramoiden perheestä. He olivat valmiita tarjoamaan talonsa alakerran Allalle, Zlatalle ja Romanille.
– Olimme lopulta maaliskuun 4. päivänä Paimiossa. Totta kai olimme hirveän väsyneitä, mutta samalla onnellisia, että olimme vihdoin turvassa. Olemme niin kiitollisia Louramoiden perheelle, Sarille ja Yuliialle, koska he ovat auttaneet meitä valtavasti. Ja samoin kaikille paimiolaisille, jotka ovat keränneet yhdessä apua meille tänne tuleville, Alla herkistyy.
Lahjakorteista ollut valtava apu
Paimiolaisten keräämä apu on ollut tarpeen, sillä esimerkiksi yhdessä kerättyjen elintarvikekauppalahjakorttien avulla Alla on saanut ostettua sekä itselleen että lapsilleen vaatteita, lääkkeitä, ruokaa ja hygieniatarvikkeita. Pidemmällä tähtäimellä Allan toive on, että lapset pääsisivät päivähoitoon ja kouluun, ja että hän itsekin löytäisi töitä.
– Totta kai toiveemme on, että jossain vaiheessa myös Alexander voisi tulla tänne ja hänellekin löytyisi työ, jonka seurauksena saisimme hankittua oman asunnon. On vaikea nähdä, että vaikka tilanne Ukrainassa rauhoittuisi, palaisimme sinne välittömästi.
Tal’nen kaupunki on välttynyt ainakin toistaiseksi venäläisten hyökkäyksiltä. Suurin huoli parhaillaan liittyy ruokapulaan, sillä elintarvikkeet alkavat olla kaupoista loppu.
– Hyllyt ovat tyhjinä, ja vielä tähän asti ihmiset ovat pärjänneet kohtalaisesti niillä varastoilla, mitä itsellä tai naapureilla on ollut. Mutta nyt nekin alkavat olla tyhjillään, ja tilanne alkaa käydä tukalaksi. Mutta sitähän venäläiset haluavat, että ihmiset antautuisivat, päivittäin Ukrainaan viestittelevä Kolesnicenko sanoo.
“Itken päivittäin”
Alla on luonnollisesti päivittäin yhteydessä Alexanderiin. Niissä hetkissä tunteet nousevat pintaan.
– Itken päivittäin, aina kun soitan Alexanderille. Heillä alkaa olla todella tukalaa siellä, ja vaikka Tal’nea ei olekaan pommitettu, alkaa ruoka yksinkertaisesti loppua. En voi toivoa kuin muuta, että sota loppuisi pian.
Myös suhtautuminen venäläisiin on muuttunut lyhyessä ajassa.
– Ennen tuntui, että olimme vähän kuin samaa kansaa. Se kaikki on nyt mennyttä Putinin takia. Myös usko kansaan alkaa mennä, koska niin iso osa uskoo Putinia eikä oikein minkäänlaista vastarintaa ole nähtävissä. On vaikea nähdä, että yhteistyö venäläisten kanssa voisi enää koskaan olla samanlaista kuin se oli ennen, Alla Bulavka sanoo.
Hänen suurimmat toiveensa, sen lisäksi että sota Ukrainassa loppuu ja Alexander pääsisi perheensä luo Suomeen, liittyvät lapsiin. Päivät kotona alkavat käydä pitkiksi, ja siihen paras lääke olisi koulun ja päivähoidon lisäksi harrastaminen.
– Zlata pitää esimerkiksi tanssista, joten olisi hienoa, jos hän voisi päästä jonkin ryhmän mukana tanssimaan. Roman taas on innostunut nyrkkeilystä ja jalkapallosta. Romanille varsinkin muutos on ollut raju, ja sen huomaa, miten hän on koko ajan allapäin ja miettii toki paljon sitä, mitä isälle tapahtuu Ukrainassa. Harrastukset voisivat ainakin hetkeksi tuoda myös iloa elämään, Alla miettii.
