Sodan kuvat vyöryvät verkkokalvolle ja tajuntaan illasta aamuun ja päivästä toiseen.
Betoniröykkiöiksi pommitetut korttelit. Seulaksi ammutut henkilöautot. Tähtäimeen joutuneet viattomat siviiliuhrit maanteiden varsilla.
Mitä onkaan sodan keskellä eläminen, kun sota pelkkinä kuvinakin kauhistuttaa ja ahdistaa.
Levottomuutta synnyttää varmasti myös se, että nykyisin valtaosa uutisista on jonkinlaisia spekulaatioita. Tutkijat, upseerit, poliitikot, toimittajat ja jopa sotahistorian harrastajat rakentelevat erilaisia skenaarioita ja esittelevät niitä ajankohtaislähetyksissä itsevarmoin äänenpainoin. Ei ihan faktoina, mutta melkein kuitenkin.
Mitä rajumpi kommentti, sitä suuremmalla fontilla se on seuraavan päivän lööpissä.
Toisinaan tekee mieli sulkea televisio tai panna lehti hetkeksi syrjään. Se ei ole pään pensaaseen laittamista, vaan tervettä itsesuojeluvaistoa.
Moni pelkää jo Suomessakin. Mutta onko siihen varsinaisesti aihetta?
Sitä ei kukaan osaa sataprosenttisella varmuudella sanoa. Mutta jos järki, harkinta ja maltti säilyvät, niin suurta katastrofia tuskin on näköpiirissä.
Mentiin Natoon tai ei.
Jotkut kokevat, että pelkoa myös osittain ruokitaan. Joko kaupallisista tai muista syistä.
Sekin lienee mahdollista. Tuskin pelkoa kuitenkaan härskin tietoisesti ja järjestelmällisesti lietsotaan.
Selvää on yhtä kaikki, että joidenkin spekulaatioiden lopputulemana kansalaisten turvallisuuden tunne vähenee enemmän kuin olosuhteet antaisivat aihetta.
Kiistämätön tosiasia on myös, että itäiseen Eurooppaan on laskeutunut arvaamattomuuden ja pelon ilmapiiri.
On jokseenkin mahdotonta ymmärtää, mitä sillä saavutetaan. Tai edes haetaan. Voittajana ei tule maaliin kukaan.
