Nuorena olisin ollut valmis mihin tahansa saadakseni Annan tai Dianan rooliin. Iän ja elämänkokemusten myötä alkaa kuitenkin kiinnittää yhä enemmän huomiota tarinan aikuishahmoihin, niihin, joita lapsena piti vain sivuhenkilöinä ja jotka lapsen silmin tuntuivat usein tylsiltä, ankarilta ja ymmärtämättömiltä. Kun lapsena myötäeli vain päähenkilön iloja ja suruja, nyt sydämeen osuvatkin kipeimmin ne hetket, joissa aikuinen kamppailee velvollisuuksien ja lasta kohtaan tuntemansa rakkauden ristiaallokossa.
Ilokseni ohjaaja toteutti haaveeni ja ensi kesänä saan elää Annan kasvattiäidin elämää. Marilla on keski-ikäinen, naimaton nainen, joka elää vanhapoikaveljensä kanssa hiljaista ja säntillistä elämää omalla kotitilallaan. Kun kohtalon oikku tuo taloon kasvattipojan sijasta puheliaan tytönhuitukan, menee elämä uusiksi. Ympäristön kauhisteluista huolimatta sisarukset päättävät pitää lapsen ja ajan tapaan kasvatusvastuu lankeaa naiselle.
Räiskyvä Anna tekee myös Marillan näkyväksi. Miten lapsi kasvatetaan niin, että tämä aikanaan pärjää maailmassa? Voiko velvollisuudentunto muuttua kiintymykseksi ja mistä rakkaus alkaa? Entä miten päästetään irti, kun lapsi kasvaa? Tunnustan, että silmäni vettyivät jo tekstin ensimmäisessä läpiluvussa. Onneksi tässä on vielä aikaa koota itseni.
Jälleen kerran koossa on iso ja innostunut näyttelijäporukka. Olen saanut mahtavan veljen, räiskyvän ottotyttären, siekailemattoman ystävän ja kylän täydeltä omintakeisia ystäviä. Vaikka kohtauksia on toistaiseksi rakennettu ahtaissa sisätiloissa jumppapatjapinojen toimiessa tarpeen mukaan kuusena tai keinutuolina, niin hyvältä näyttää jo nyt! Tekemisen into on kova, ja tunteille ja ilmaisulle riittää tilaa. Puvustustyöryhmä on aloittanut työnsä, ja lavastusryhmä aloittaa rakentamisen heti kun maa sulaa.
Tuskin maltan odottaa kesää ja heinäkuuta, jolloin voimme toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi Avonleaan.
Anu Lehtonen-Sonkki, joka löysi
Annan kirjastoautosta 1984
