– Meillä ei erotella sijaislapsia ja biologisia lapsia, on vaan meidän lapsia, sauvolainen perhehoitaja Hanna Mäkirinne toteaa.
Hanna ja Jari Mäkirinteen perheeseen kuuluu kolme biologista ja kolme pitkäaikaissijoitettua lasta, jotka ovat olleet perheessä vauvasta saakka. Kuudesta lapsesta yksi on jo täysi-ikäinen ja nuorimmat kaksi alle kouluikäisiä – vilinää perheessä siis riittää.
Lisäksi perhe saa silloin tällöin vahvistusta tukilapsista sekä kiireellistä sijoitusta tarvitsevista lapsista, jotka viipyvät perheessä vaihtelevia aikoja.
– Pitkäaikaissijoitetut lapset ovat olleet meillä vauvasta saakka ja he ovat meillä ”toistaiseksi”. Periaatteessa on aina pyrkimys, että lapset voisivat palautua biologisiin perheisiinsä, mutta käytännössä se ei aina ole mahdollista. Tukilapset taas ovat sellaisia, jotka käyvät säännöllisesti tukiperheessä, esimerkiksi yhtenä viikonloppuna kuukaudessa jopa useiden vuosien ajan. Tukiperhetoiminta on lastensuojelun tukitoimi. Lisäksi me olemme päivystysperhe, eli voimme ottaa vastaan kiireellisesti sijoitettuja lapsia. He voivat tulla nopeastikin, jopa tunnissa ilmoituksesta tai parin päivän kuluttua ja viipyä vaihtelevan ajan, Hanna Mäkirinne selvittää.
Sijaislapsien, tukilapsien ja kiireellisesti sijoitettavien lapsien lisäksi perheeseen sijoitetaan vastasyntyneitä vauvoja, joiden on tarkoitus siirtyä adoptioperheisiin.
Kun Suomessa vanhemmat päättävät antaa vauvan adoptoitavaksi, sen jälkeen on kahdeksan viikon harkinta-aika, jonka ajaksi vauva siirtyy sijaisperheeseen. Kahdeksan viikon aikana biologisilla vanhemmilla on niin kutsuttu harkinta-aika, jolloin on mahdollisuus nähdä lasta ja jolloin myöskin adoptioperhe saa tutustua adoptoitavaan lapseen rauhassa.
Mäkirinteet laskevat, että viidentoista vuoden aikana heidän käsiensä kautta on kulkenut jopa 40 lasta.
Vuodesta 2007
Hanna Mäkirinne on ammatiltaan lähihoitaja, Jari puolestaan toimii pelastuslaitoksella ensihoitajana. Vuonna 2007 he päättivät, että hakeutuvat pride-valmennukseen, jossa valmennetaan sijais- tai adoptioperheeksi haluavia perheitä.
Nykyisin sijaisäitinä toimiminen on Hanna Mäkirinteelle päätyö, Jari käy päivätöissä ensihoitajana. Kun perheessä on omat kuusi lasta, on Hanna välillä tehnyt myös lyhyitä pätkiä töitä lähihoitajana. Mutta erityisesti silloin, kun perheeseen tulee lyhyempiaikaisia sijoituslapsia on Hanna ”äitiyslomalla”.
Hanna toimii myös Varsinais-Suomen Tukiperheet Silava ry:n puheenjohtajana.
Mäkirinteet kertovat, että heidän omat lapset ovat tottuneet siihen, että kotona on välillä muitakin lapsia asumassa.
– He ovat olleet niin pieniä, kun aloitimme perhehoitajina, että jos meille tulee vaikka keskellä yötä lapsi joka huutaa, niin eivät lapset siitä hätkähdä, Hanna Mäkirinne naurahtaa.
Lapsia
ei voi omistaaUusien hyvinvointialueiden tultua Mäkirinnettä huolettaa perhehoitajien asema.
– Toivon, ettei meitä unohdeta täysin. Perhehoito on paitsi kustannustehokasta, niin se on aina lapsen etu, että voi asua perheessä eikä laitoksessa, hän toteaa.
Hanna Mäkirinne kertoo, että sijoitettujen lasten kohdalla ensisijainen tavoite on aina, että lapset voisivat palata biologiseen perheeseensä. Aina se ei kuitenkaan onnistu eikä ole myöskään lapsen edunkaan mukaista.
– Jos sijaislapsi on tullut sijaisperheeseen vauvana ja ollut siellä vuosia, niin eihän hän välttämättä edes tunne muita vanhempia, Mäkirinne sanoo.
Kuten Mäkirinteen perheessä, sijaislapsista on tullut omia lapsia.
– Sen olen oivaltanut, ettei vanhemmuus vaadi aina biologiaa, Mäkirinne toteaa.
Hän kertoo, että lyhyemmissä sijoituksissa sijaislapsesta luopuminen on tietenkin vaikeaa, kun lapseen on ehtinyt kiintyä.
– Ei se kuitenkaan arjessa koko ajan ole mielessä. Ja on hyvä muistaa, ettei biologisiakaan lapsia voi omistaa – kaikki muuttavat omilleen jossain vaiheessa, Mäkirinne sanoo.
