Evakkoonlähtö ei unohdu – ”Sotilas kävi kotimme ovella ilmoittamassa, että huomenna teidän täytyy lähteä”

0
Paimiolainen Hannele Kajander esitteli juhlassa Johanneksen naisen uuden kansallispuvun.

PAIMIO

Paimioon sotavuosien jälkeen kotiutunut Maila Hartemaa (os. Pyökäri) syntyi vuonna 1929 Pyökärin kylässä Johanneksen Revonsaaressa.

Evakkotaipaleelle lähdön tunnelmat ja tapahtumat ovat tallentuneet tarkasti Hartemaan mieleen.

– Joulukuun neljäntenä päivänä sotilas kävi kotimme ovella ilmoittamassa, että huomenna teidän täytyy lähteä. Hän ohjeisti ottamaan mukaan toisen alusvaatekerran sekä ruokaa viiden päivän varalle. Siitä paikasta äitimme alkoi valmistaa meille matkaevästä. Koko yön hän paistoi leipää sekä lihaa, jota oli jäisenä säilössä aitassa.

Jossain välissä äiti valitsi kiireesti valokuvista mukaan kaikkein tärkeimmät. Valokuvien ja talon papereiden kuljetukseen hän teki kankaisen, kaulaan ripustettavan pussin, muistelee Maila Hartemaa.

”Muistakaa tämä päivä aina”



– Seuraavana päivänä, itsenäisyyspäivän aattona, puimme päällemme niin paljon vaatteita kuin vain saimme mahtumaan, kantamuksia kun ei voinut ottaa paljoa. Omasta kodista lähtiessämme, reessä jo istuessamme äiti totesi tilanteen ääneen aivan erityisellä tavalla:

– Muistakaa tämä päivä aina. Nyt lähdemme, eikä tiedä mitä edessä on. Sitten hän sanoi ääneen minun ja kahden sisareni nimet ja iät. Itse olin 10-vuotias, sisareni 8- ja 4-vuotiaita.

– Isä laittoi vielä viimeksi pönkän kotioveen. Keli oli suojainen, lumen seassa oli märkää loskaa. Matka kohti tuntematonta tulevaisuutta alkoi.

Seuraavan yön ennen laivakyytiin pääsemistä perhe vietti Rapelilla eräässä talossa, joka oli jo täpötäynnä muita samassa tilanteessa olevia.

– Nukkumapaikkana oli lattia tai tuvan penkki. Itsenäisyyspäivänä sotaa pakenevat lastattiin proomuun, ja matka jatkui junalla turvallisemmille seuduille.

”Yhdistin puheluita kuin Suomi-filmissä”



Talvisodan ajan ja vähän enemmänkin Hartemaa asui Kiskossa. Keväällä -42 perhe pääsi palaamaan kotisaarelleen. Toinen evakkoonlähtö keväällä 1944 oli lopullinen.

Maila oli 15-vuotias, kun hän saapui perheineen Paimioon Jokelan koululle.

– Miehiä tuli hakemaan evakkoja. Meidät vietiin aivan Sauvon rajalle Kuopilaan.

Aakoisissa oli siihen aikaan sivukeskus ja osuuskauppa samassa talossa.

– Pääsin sinne palvelemaan talon rouvaa ja samalla sentraali-santraksi. Yhdistin puheluita juuri siihen tyyliin kuin vanhoissa Suomi-filmeissä.

– Siinä tehtävässä – kun seutu ja ihmiset tulivat työn kautta tutuiksi – pystyin joskus auttamaan karjalaisia löytämään toisiaan. Puhelimia ei ollut kuin suurissa taloissa, moni kävi keskuksella soittamassa lääkäriä tai muuta kiireellistä, kertoo Maila Hartemaa.

Muutaman vuoden päästä perheelle osoitettiin tila Hanhijoelta läheltä Varasvuoren hyppyrimäkeä. Omaan taloon päästiin muuttamaan 40-luvun lopulla.

– Ensimmäiset muistoni Johannesjuhlista ovat Paimion Tillintuvalta, jonka pihapiirissä esitettiin näytelmää. Muistan miten kansallispukuiset tytöt tanhusivat nurmikolla. Vanhempani kävivät Johannesjuhlissa ahkerasti. Siellä tapasi kerralla paljon tuttuja ja sukulaisia Johanneksesta.

PAIMIO-SAUVO-KAARINA

Noin 420 000 karjalaista menetti kotinsa jatkosodan päättyessä vuonna 1944. He pakenivat Karjalasta ja aloittivat elämänsä tyhjästä uusilla kotipaikkakunnillaan. Evakkosukupolven jälkeen on syntynyt monta sukupolvea, joissa on herännyt halu ymmärtää evakoiden kokemuksia ja säilyttää heidän henkistä perintöään.

Sirpa Pääkkösen uutuuskirjassa Karjala sydämessä kymmenen eri ikäistä karjalaistaustaista kertoo, mitä karjalaisuus merkitsee heille, kun sodan päättymisestä on kulunut pian kahdeksankymmentä vuotta. Kaikilla haastatelluilla on hyvin vahva side karjalaisuuteen. He kokevat tärkeänä, että karjalainen kulttuuri ja identiteetti säilyvät. Pala historiaa herää eloon evakoiden jälkipolvilleen kertomissa tarinoissa.

Kirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Evakoiden jälkipolvet näkevät merkityksellisenä sen, että he kuuluvat laajempaan kokonaisuuteen, sukupolvien ketjuun. Oman suvun juurien tutkiminen lisää itseymmärrystä. Mistä syntyykään avoin ja iloinen karjalaisuus, joka toisessa tilanteessa kääntyy hiljaiseksi itkuksi ja suruksi?

– Lastenlasten on usein vaikea ymmärtää evakkopolven menetyksen syvyyttä. Evakkoon lähdettiin niin nopeasti, että karjalanpiirakat jäivät uuniin paistumaan, eikä matkatavaroina ollut paljon muuta kuin päällä olevat vaatteet. Koko entinen elämä pyyhkäistiin kerralla pois. Lapsenlapsissa isovanhempien tarinoiden kuuleminen herättää kiukkua ja surua ja samalla kunnioitusta sodan käynyttä sukupolvea kohtaan, Pääkkönen kuvaa.

Karjala elää muistoissa ja mielikuvissa, jotka siirtyvät sukupolvelta toisella. Niiden myötä avautuu ikkuna toisiin aikoihin ja omiin juuriin. Sirpa Pääkkönen on itsekin karjalaisen evakkoäidin tytär. Hän matkusti vuonna 2015 Venäjän Karjalaan Petroskoihin etsimään muistoja siitä Äänislinnasta, jossa hänen vanhempansa sota-aikana tapasivat.

– Matka Petroskoihin, äitini Äänislinnaan, oli minulle käännekohta, jonka jälkeen aloin tutkia karjalaisuuden perintöä omassa elämässäni. Vietin lapsuuteni Pohjanmaalla ja vasta keski-iässä oivalsin, että olen juuriltani myös karjalainen. En perinyt äitini vilkkautta, mutta sain karjalaisuudesta jotain muuta. Esimerkiksi sitkeyttä, innostuneisuutta ja rohkeutta ottaa vastaan haasteita.