Jälleen kerran sellaista homogeenistä ryhmää kuin maahanmuuttajat, ei ole. Ei edes ”ukrainalaiset”. Niin paljon kuin ihmismieli kaipaa ajattelunsa tueksi yleistyksiä, sitä iloa emme voi itsellemme tarjota. On vain yksilöitä erilaisine tarinoineen.
Ukrainasta saapuu meille niin perheitä, yksinhuoltajina tai suurperhemuodossa kuin yksittäisiä henkilöitä. Joku on ollut täällä työssä jo vuosia ja kutsuu perheensä nyt turvaan. Toinen tuli marjatilalle. Joku pakeni pahimmista itärajan hyökkäyksistä, toinen tuli länsirajalta ajoissa pois. Äidinkielenä voi olla venäjä tai ukraina. Meidän tarjoamamme apu on osalle siunaus ja riittävää, osalle aiemmasta elintasosta suuri lasku alaspäin. Joku kantaa suurta surua kotimaahan jääneistä, toisella kaikki ovat turvassa ja suhtautuminen tulevaisuuteen toiveikas. Saattaa olla, että pystymme puhumaan englanniksi, mutta saattaa myös olla, että käännämme mobiilisti venäjästä suomeen.
Itä-Turun vuosina opin sen, etten koskaan oleta mitään pelkän kansalaisuuden perusteella. Samana vuonna, kun teimme huolen puheeksi ottoja somaliperheestä, lähti toisesta ensimmäinen yliopistoon ja perhe toi minulle kahviastiaston lahjaksi, koska koki, että koulutus oli esiopetuksesta alkanut. Kulttuuri ei mitenkään määritä kykyä kasvattaa lapsia tai sopeutua uuteen elämään uudessa kulttuurissa. Arabi-isä suuteli minua kulttuurinsa mukaisesti poskille kevätlukukauden päätteeksi, katsoi kauniisti silmiin ja kiitti kaikesta hyvästä, mitä hänen ja vieressä hymyilevän vaimon mielestä heidän lapsensa oli meiltä saanut. Toinen arabi-isä ei voinut katsoa minua silmiin, huusi monet kerrat minulle vaatimatonta ohjeistusta antaessani, ettei nainen puhu hänelle noin. Arabiäiti haukkui minua koiraksi ja sinisilmäksi oppimissuunnitelmakeskustelussa ja toinen otti kädestä kiinni siunaten sitä, miten olemme heitä auttaneet. Keski-Afrikasta tullut kaksimetrinen isä etsi minut käsiinsä joka kerran lastaan hakiessaan, koska oli keksinyt kenelle voi puhua ranskaa. En saanut sanaakaan selvää murteesta, mutta vastailin niitä näitä ja se teki hänet hyvin onnelliseksi. Samoista sisällissodan kidutuksista paennut perhe taas ei enää kyennyt ymmärtämään lainkaan miten traumatisoitunutta lasta voi ja ei voi kasvattaa, joten ohjasimme heidät vahvan perhetyön piiriin. Pieni ihminen, joka oli yksin rekalla tullut halki Afrikan turvaan, sai ahdistuskohtauksen joutuessaan syliin, kun samasta paikasta perheensä kanssa jalkaisin vaeltanut oli yksi tasapainoisimmista lapsista, joita tiedän. Rakastettu ja turvattu. Kosovon lapsista joku sai paniikkikohtauksen palovaroittimen äänestä, toinen pelkäsi poliisia ja kolmas oli syntynyt Suomeen, eikä tiennyt näistä mitään. Suomalaisista jollekin teimme lastensuojeluilmoituksen poliisin pyynnöstä, opastimme antamaan lämpimän aterian myös päiväkotipäivän jälkeen ja vaihtamaan alusvaatteet päivittäin. Samalla viikolla kerroimme afrikkalaiselle ja suomalaiselle, ettei ole turvallista kulkea tien yli katsomatta taakseen pääseekö lapsi myös yli vai ei. Täysin kulttuurista riippumatta pyysimme joko kuljettamaan lasta turvavöissä tai -istuimessa, ei etupenkillä tai antamaan lapsen kävellä vierellä itse, koska hän on jo 7 -vuotias ja voi opetella ilman kättä kulkemista ennen koulun alkua.
Ihmiskirjo ja elämän värit. Niistä on varhaiskasvattajan arki tehty. Joka vuosi tulee eteen ilmiö, joka loksauttaa leuan. Eikä sillä ole mitään tekemistä kulttuuritaustan kanssa.
Eliisa Gylén
Kirjoittaja on päiväkodinjohtaja, jonka työhön kuuluu myös perhepäivähoidon ohjaus.
