Olen lukenut mm. aikoinaan Laila Hirvikosken, (silloinen Hietamies) romaaneja, kuten Kannas-sarjan kirjan ”Mäeltä näkyy toinen mäki”, jossa hän käsittelee vaikeuksia opettajan silmin. Silloinen Venäjän vallanpitäjä yritti saada lapset puhumaan venäjää, oman kulttuurin tukahduttamisen myötä. Ja sarjassa käsitellään myös noita vainoja.
Nämä kirjat herättivät jo silloin mielenkiinnon aiheeseen, jota nyt jälleen elämme todellisuudessa. Myös Kirsti Loukolan Kiljukotka-kirja käsittelee isonvihan aikaa. Siinä kuvataan raakuutta, miten venäläiset kohtelivat silloista Suomea viemällä lapsia ja nuoria miehiä ja naisia vankeuteen Venäjälle, ja monet saivat kokea sadistisen kidutuksen ennen kuolemaansa. Paula Havaste on kirjoittanut hyvin Viron miehityksestä, mitä se tarkoitti kun ei saanut mennä edes kauppaan ellei ollut lupalappua, tai edes vierailemaan sukulaisten luona toisessa kylässä.
Miten nyt sitten onkaan: sama jatkuu, mutta mistään ei Suomi kuten ei muukaan maailma ole ottanut opiksi. Venäjällä on jatkunut itsevaltiaitten sarja aina Iivana Julmasta lähtien. Asiat eivät Venäjällä ole muuttuneet aikojen saatossa mihinkään. Kaikki jatkuu kuten ennenkin: venäläinen kulttuuri ei poliitiikan ja muun nykyisen ”maailmanjärjestyksen” myötä ole muuttunut mihinkään.
Surullista, että meillä on todella huono poliittinen muisti. Se ei yllä 20 vuotta pidemmälle. Meillä on ollut Lipposta, Ahoa, Kekkosta ym., jotka ovat tukeneet tämän kehityksen jatkumista. Muistan hyvin miten ministeri Esko Aho vielä muutamia vuosia sitten kärkkäästi puolusti venäläisten halua ostaa maata Suomesta.
”Tikkua silmään, kuka vanhoja muistelee”! Mutta pointtini on siinä, että koska aletaan ymmärtää Venäjän vaarallisuus, kun sitä ei ole ymmärretty vuosisatojen myötä koskaan. On ollut aikaa oppia, mutta silti ei ole otettu opiksi, mitä tarkoittaa kun Venäjällä diktaattorien sarja jatkuu. Toivon todella, että tämä sota ei jatku ja saamme lukea sodan loppumisesta. Mutta eilen tuli taas se ns. pakokauhun puristava tunne rintaan, kun katseli ohjusiskun uhreja televisiossa. Äitini kuoli toukokuussa ja oli aivan järjissään loppuun asti. Sanoi vielä huhtikuun lopulla itkun sekaisella äänellä:”pitiks miun viel tääki päivä nähä, et pittääks täst viel lähtee tien pääl omaisuus kainalos”?
Älkäämme siis unohtako vaan pitäkäämme aina mielessä se mitä tapahtui historiassa niin Suomessa kuin muualla Euroopassa.
Leila Salokoski-Tallqvist
Evakon tytär.
