Polttoturvetta nostettiin järjestelmällisesti vuosina 1942–1958. Ei kuitenkaan ihan joka vuosi.
Pehkuturpeen osalta aloitettiin niinkin varhain kuin vuonna 1922. Turvetehdastoiminnan alkamisesta kyseisellä Preitilän suolla on siis kulunut tasan sata vuotta.
Pehkutehdas oli toiminnassa vuoteen 1960 saakka.
Pehkuturve myytiin irtonaisena lähialueelle ja paalattuna pääosin Turkuun tukkuvälittäjälle ja puutarhoille. 1955 laivattiin tuhannen paalin koe-erä Amerikkaan asti.
Tarina kertoo, että Paimion turvesuosta tehtiin 1940-luvulla laulukin. Tiettävästi sen riimitteli itse Reino Helismaa.
Salama sytytti tehtaan tuleen
Polttoturpeen käyttö loppui 1950-luvulla.
Pehkuturvetta tuotettiin kuitenkin edelleen puutarhojen käyttöön.
Myös pehkuturpeen menekki vähentyi ajan myötä. Sitä nostettiin kuitenkin vielä kesällä 1960.
Kyseisen vuoden heinäkuun lopulla oli tehtaan kuivan turpeen varasto täynnä. Heinäkuun 29. päivänä 1960 nousi raju ukonilma, ja salama sytytti tulee pehkutehtaan, jossa paaleja tehtiin.
Useita palokuntia sammutti tehdasta läpi yön. Suolammen pinta laski melkoisesti, kun sieltä pumpattiin sammutusvettä. Turvevarastokasan viimeiset palopesäkkeet saatiin sammutetuksi vasta kahden viikon kuluttua.
Vain tiilinen konehuone – pikku rakennus nykyisen Luontopolun alussa, Järvessuon laidalla – säästyi palolta. Siellä on tätä nykyä kuvia ja kolmiulotteinen näyttely turpeennostosta.
Eristeeksi,
kuivikkeeksi, puutarhoihin”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”. Hikisen työn tuloksena syntyi uutta viljelysmaata.
Soita hyödynnettiin monella tapaa muutenkin. Suomaaston kuivattua turvetta käytettiin rakennuseristeenä, karjan kuivikkeena ja puutarhojen kasvualustana.
Jo 1900-luvun alussa Paimion Edistysseura oli kartoittanut turvepehkutehtaan perustamismahdollisuuksia Paimioon. Mutta vasta vuosina 1922–1923 Martti Nieminen, sittemmin tehtailija, tarttui toimeen ja aloitti vuokraamallaan Järvessuolla turvepehkun tuotannon.
Ennen tuotannon käynnistymistä hän oli raivannut suon reunaan tien ja rakentanut höyrykoneella toimivan pehkutehtaan.
Vilkkaimpina aikoina suolla työskenteli kesäisin liki 70 henkeä. Paikkakunnan koululaisillekin oli mukavasti tarjolla kevyehköjä kesätienestejä.
Talvisota keskeytti turvetuotannon. Rintamalle tarvittiin miehiä – kuten myös tehtaan paaleja kuljettanut kuorma-auto.
Polttoturvetta parantolan uuneihin
Jatkosodan aikana kivihiilen tuonti Suomeen tyrehtyi. Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantolan lämpökeskuksen käyttämä hiili päätettiin korvata polttoturpeella.
Vuonna 1942 silloinen ”tuberkuloosi-kuntainliitto” päätti, että Paimion parantola ostaa Niemiseltä pehkutehtaan koneineen sekä siihen liittyvän rautatien ja kiskokaluston. Pehkutehdas sähköistettiin, ja Järvessuosta tuli osa parantolan omistamaa maatilaa.
Paikalle vedetyt sähkölinjat ja muut sähkötyöt hoiti Iivari Lähteenmäen yhtiö. Turvekuljetuksia varten rakennettiin rautatie ja kuorma-autojen lastaussilta.
Syksyllä rakennettiin pistoraiteet Takasuolta kuivauskentälle, jotta ”sato” saatiin kerätyksi vaunuihin ja työnnetyksi 1,5 km:n päässä olevalle lastaussillalle. Sieltä parantolan kuorma-auto haki turpeet lämpökeskuksen varastoon. Osa turpeista varastoitiin aumoihin suolle.
Polttoturpeen lämpöarvo lienee ollut melko hyvä, sillä lastaussillan vieressä ollut taukotupakin lämpeni muutamalla ”suohalolla” nopeasti tosi kuumaksi. Kovillakin talvipakkasilla.
Turpeeseen liittyviä työvaiheita
Kun turverivit olivat pinnalta kuivia, ne käännettiin rivien päällä kontaten.
Lopullisesti tuuli ja aurinko kuivattivat turpeet karkoissa. Kääntäminen ja karkkoaminen olivat yleensä koululaisten kesätöitä.
Turvepaloja leikattiin terävillä piuhoilla turvesaran edellisen vuoden nostoreunasta jatkaen. Turvepalat olivat parin rinnakkain olevan tiilen kokoisia.
Nämä palat levitettiin kentälle vierekkäin kuivumaan. Pinnan kuivuttua turvelevyt pystytettiin niin, että kosteampi alapuoli tuli ulkopuolelle. Kun tuulet ja aurinko olivat haihduttaneet kosteutta, voitiin aloittaa levyjen ”kyöstys” onttoihin, ilmaviin kekoihin.
Kuivuneet turpeet kannettiin paareilla varastoaumoihin tai vaunuihin, joilla ne työnnettiin tilapäisraidetta – ja siitä eteenpäin runkorataa pitkin – tehtaan varastoon.
Tämän artikkelin teksti perustuu Hannu Holstilan ja hänen isänsä Toivo Holstilan (aik. Malli) muisteluihin ja muistiinpanoihin. Toivo Holstila toimi pehkutehtaalla työnjohtajana vuodet 1946-1951. Holstilan perhe asui tuolloin pehkutehtaan lähistöllä sijaitsevassa työsuhdeasunnossa, joka tunnetaan nykyisin ”Partiolaisten majana”.
Kirjalliset lähteet: Paimio-Seuran vuosikirja 6 (s. 95-98). Martti Niemisen tyttären Hilkka Rintala-Taarin kirjoitus. 1996. Varsinais-Suomen tuberkuloosipiirin julkaisema Paimion sairaalan 50-vuotishistoriikki (s. 57). 1983.
Piirrokset Hannu Holstila.
FAKTA
Pehkutehtaan toiminta
Tuhansien vuosien aikana muodostunut Järvessuo jakaantui kahteen osaan. Pehkuturvetta nostettiin pääasiassa Etusuolta, mutta polttoturvetta vain Takasuolta.
Kuljetuksia varten oli kiinteää rautatietä 1,6 kilometriä. Tilapäistä pistorataa rakennettiin ja purettiin tarpeen mukaan.
Pehkuturve tuotiin tehtaalle. Polttoturve taas kärrättiin lastaussillalle, jolta kuorma-auto nouti ”suohalot” parantolan lämpökeskukseen.
Nykyisen luontopolun alkupään ensimmäisen kilometri Takasuolle kulkee vanhaa runkoradan pohjaa pitkin.
Noin 40 metriä pitkä tehdasrakennus jakaantui turvevarastoon, hienonnetun pehkun varastoon ja valmiiden paalien säilytystilaan. Keskellä, pehkuvaraston alla, oli paalintekopuristin.
Viereisestä tiilisestä konehuoneesta kulki läpi tehtaan voimansiirtoakseli. Siinä oli useita erikokoisia pyöriä, joihin voitiin hihnoin liittää kulloinkin tarvittavat laitteet: vaunujen nostovinssi, kuljetus-haalari, repijä-puhallin ja paalauskone.
Polttoturpeen nosto
Polttoturpeen kohdalla aikaisempien kesien turpeen nostosta muodostunut monttu täyttyi vedellä seuraavaan kevääseen mennessä. Niinpä ensimmäinen työ kesäkauteen valmistauduttaessa oli tyhjentää kaivanto vedestä.
Isoa pumppua käytettiin yötä päivää nostamaan vettä padon taakse ojaan.
Lammen vesi virtasi laskuojaa myöten Ruokolinnanojaan, siitä edelleen Karhunojaan ja Vähäjoen kautta Paimionjokeen.
Suon pinnassa turve oli huokoista ja pehmeää, mutta suon pohjalla vuosituhannet olivat painaneet turpeen tiiviiksi massaksi. Oli tärkeää saada eri kerrokset sekaisin noston aikana.
Työryhmässä oli tusinan verran miehiä. Työryhmän 12. työntekijä oli konemies, hän huolehti toiminnan sujuvuudesta, koneista ja uuden radan rakentamisesta.
Kaksi työntekijöistä oli naisia: syöttäjä ja leikkaaja. Muut olivat miehiä. Lautapoika oli nimensä mukaan nuorin.
Iso ”lihamylly” jauhoi turpeen tasaiseksi massaksi, jonka kosteutta säädeltiin vesiletkulla sopivaksi.
Kun kolme turveriviä oli kentällä täynnä eli turvetta oli noin kolme aaria, oli aika siirtää koko systeemiä kolme metriä eteenpäin.
Polttoturpeen nostoon liittyvä konehankinta tehtiin aikoinaan vaasalaiselta laitetoimittajalta.
