Tähän virkkeeseen kiteytyy Suomen Kotiseutuliiton viime tiistainen tiedote. Siinä todetaan tuoreen valtakunnallisen kotiseutuarkisto-selvityksen antavan synkähkön kuvan kyseisen merkittävän kulttuuriperinnön tilanteesta Suomessa.
Kotiseutuarkistot säilyttävät huomattavan suurta ja arvokasta osaa kansallisesta kulttuuriperinnöstämme, tähdentää Kotiseutuliitto.
Mutta sisäistetäänkö se tarpeeksi hyvin? Esimerkiksi täällä Peimarissa?
Vastaus on kyllä ja ei. Yhtäältä kotiseutuarkistojen tärkeyttä korostetaan, arkistot saavat hyllytilaa kirjastoista ja yleinen asennoituminen on myönteistä. Toisaalta resurssit kattavien ja laadukkaiden kotiseutuarkistojen toteuttamiseksi ovat äärimmäisen niukat.
Niukkuus saattaa ilmetä esimerkiksi siten, että aineistojen ryhmittely aihepiireittäin ja ajallisesti on melko sattumanvaraista. Tai että runsaita valokuva-aineistoja ei ole kyetty digitalisoimaan – saatikka ”restauroimaan” – edes välttävästi.
Lähdekritiikin käsitekin saattaa olla hukassa.
Myös paikallislehdet ovat eräänlaisia kotiseutuarkistoja. Puhtaita papereita eivät nekään arkistointityöstään saa. Vanhoista valokuvista ja negatiiveista puuttuu monesti päivämääriä ja henkilöiden nimiä. Eikä läheskään aina ole mainittu edes sitä, mistä tapahtumasta on kyse.
Myös aineistojen ryhmittely ja aakkostaminen saattaa olla alkeellista.
Taustalla on useimmiten se, että kiireessä ei ehdi. Ja mahtaako aina niin viitsiäkään. Tässä kohden en heitä ensimmäistä kiveä. Liian usein itsellänikin on ollut ajatuksena, että ”manana” – huomenna.
Kun tulin Kunnallislehteen toimittajaksi runsaat 20 vuotta sitten, oli arkistointi melko lapsenkengissä. Ellei peräti vauvantossuissa. Olisiko ollut pari sekalaista kuvamateriaalia sisältävää kenkälaatikkoa mustavalkokaudelta ja muutama kansiollinen negatiiveja.
Tämä ei ole moite kaukaisten edeltäjien suuntaan, vaan silloista todellisuutta monessa muussakin paikallislehdessä kuin Kunnallislehdessä.
Silti on niin, että kun yhdistysten ja yritysten paikallisia historiikkeja ja juhlakirjoja ilmestyy, on niissä yleensä yllättävänkin paljon Kunnallislehdessä aikoinaan julkaistuja valokuvia.
Vaikkei arkistointi olekaan ollut aina huipputasoa, on materiaalit kuitenkin ymmärretty ja haluttu säilyttää.
Avainsana on siis säilytä . Vaikket itse näkisi vanhassa kuvassa tai tekstissä arvoa, saattaa kyseinen dokumentti olla monelle muulle harvinaislaatuinen, kallis aarre.
PERTTU HEMMINKI
