Hänen mukaansa pojille on edelleen tarjolla pääosin melko yhteneväisiä ja kapeita rooleja yhteiskunnassamme, mistä johtuu myös nuorten miesten pahoinvointi.
Olet kasvanut Piikkiössä, milloin ja minkä aikaa lapsuudestasi? Millaisena muistat tuon ajan?
Asuin Piikkiössä 1980-luvun alkuvuosista melkein vuosituhannen vaihteeseen saakka. Tuolloin se oli melkoinen junttila. En voi sanoa liian hyvin viihtyneeni. Muistan hyvin 90-lukua varjostaneen laman, huonon pukeutumisen ja maalaiskunnan sisäsiittoisen meiningin. Varhain opin, että pojan on syytä pärjätä liikunnassa, vittuilussa ja tappelemisessa. Ei saanut näyttää tunteita, eikä varsinkaan itkeä. Lukemisharrastus vertautui ruttoon. Kovan jätkän maineen sai päihteitä käyttämällä ja fritsuja hankkimalla.
Mikä oli kimmoke Miehen kuolema -kirjan kirjoittamiselle ja miksi halusit kirjoittaa kirjan juuri mieheydestä ja maskuliinisuudesta?
Silloinen avovaimoni ehdotti kirjan tekemistä. Hän sanoi, että julkisesta keskustelusta tällainen ääni puuttuu. Että valkoinen heteromies kirjoittaa siitä vahingollisesta koodista, jonka on ainakin osittain omaksunut. Miehethän dominoivat yhteiskunnan kaikkia negatiivisia mittareita aina päihdeongelmista syrjäytyneisyyteen, itsemurhista väkivaltaan. Koulukin menee pojilla penkin alle. Nykyään korkeakouluissa ja yliopistoissa on naisenemmistö. Siinä ei ole mitään väärää, päinvastoin, mutta toivoisi että pojatkin ryhdistäytyisivät.
Naisen rooleista ja naiseuden kulttuurisesta rakentumisesta on paljon puhuttu, mutta onko miehisyyden pohtiminen jäänyt vähemmälle? Miten koet, että kirjasi on otettu vastaan ja onko se avannut keskustelua? Oletko saanut palautetta kirjastasi?
Miesten ongelmista ei ole juuri puhuttu. Reaalinen tuki mieheksi kasvamiseksi puuttuu. Samoin samastumisobjektit ovat kovin kapeita. Nyt olisi korkea aika reagoida, sillä nuoret miehet voivat todella huonosti. Kirja on otettu voittopuolisesti hyvin vastaan. Yhä tulee palautetta. Olen iloinen, että siitä on ollut monelle apua. Tietysti soraääniäkin on. En ole väittänyt, että kirja koskisi kaikkia miehiä, mutta tällainen malli on ollut olemassa ja siitä on hyvä puhua.
Avaa vähän kirjasi teemoja, eli millaisia seikkoja miehisyyteen nykyisin liitetään?
Miehisyyteen on kalpean nuorukaishahmoni elinaikana liitetty tunnekylmyyden, kovuuden, haavoittuvuuden peittämisen, väkivallan ihailun, vittuilun, yksinpärjäämisen, naisten esineellistämisen normeja. Koulussa pärjäämisestä on haukuttu nörtiksi tai hikipingoksi. Alisuorittaminen on ollut hyväksi.
Poikien lukemattomuudesta nykyisin paljon puhutaan, mitä ajattelet siitä?
Olen menettänyt uskoni siihen, että pojat laajamittaisesti lukisivat koskaan. Juurihan Yle uutisoi lukemisesta pitävästä yläasteikäisestä pojasta, jonka kaverit ihmettelivät kuorossa, miksi tämä lukee myös vapaa-aikanaan, kun ei ole pakko. Vastaavaa olen kuullut paljon. Todella latistavaa. Varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen herättää ihmetystä pojissa. Kotoa kaikki lähtee, vanhempien malleista. Onko enää sivistyskoteja, joissa lukeminen on itseisarvo? Entä kirjahyllyjä? Syytän myös pelikulttuuria paljosta. En itse ymmärrä sitä yhtään, enkä varsinkaan jos aikuiset miehet pelaavat. Minusta se on lähtökohtaisesti typerää, aivoja mädättävää roskaa. Varsinkin mobiilipelit edustavat todellista kulttuurista alennustilaa. Ne ovat kaikki muinaisen matopelin henkisiä jatkeita.
Onko hegemoninen maskuliinisuus edelleen normi, vai löytyykö nuorille sukupolville erilaisia samaistumispintoja tai roolimalleja? Ovatko miehen ja miehisyyden roolit muutoksessa yhteiskunnassamme?
Hegemoninen maskuliinisuus muuttuu ajan mukana. Jotkut seikat asuvat silti syvässä. Luin juuri kaarinalaisen rap-artisti Jambon, 23-vuotta, haastattelun. Jambo sanoi, että ”nuoret äijäporukat eivät ole kovin henkisiä, ja niissä on paljon kiusaamista ja vittuilua.” Jambon herkkyys ja henkisyys on ollut myös ”uhka” maskuliiniselle hegemonialle. Eipä se siis paljon ole muuttunut, vaikka uskon että erilaisia maskuliinisuuden malleja on yhä enemmän tarjolla.
Viikonloppuna vietetään isänpäivää ja kirjoitat kirjassasi myös siitä, miten isyyttä esitetään ja miten se nähdään. Kerro vähän siitä.
Minua ärsyttää suunnattomasti se pellen rooli, mikä isiin liitetään esimerkiksi päivittäisissä televisiomainoksissa. Koko muu perhe nauraa tomppelimaiselle isälle. Se on isyyden ja mieheyden aliarvostamista ja vahingollista poikien minäkuvalle. Olen kuullut, että jo neuvolassa isät ohitetaan niin, että puhutaan vain äideille. Tämä jatkuu sitten eri institutionaalisissa kerroksissa, kuten sosiaaliviranomaisten syynissä. Kai se jostain kertoo, että lähivanhemmuuskin pamahtaa suurimmaksi osaksi naisille. Isä on toissijainen vanhempi. Niin kuin eräs kasvatusalan ammattilainen minulle sanoi, kun on tätä vuosikymmeniä nähnyt ongelmanuorten osalta: isän rooli on yhtä tärkeä kuin äidin, monin paikoin jopa tärkeämpi. Emeritusprofessori Jouko Huttunen puolestaan totesi: syrjäytyneiden nuorien määrä olisi vähintään puolta pienempi, mikäli heillä olisi ollut isän hoivaa ja läsnäoloa elämässään. Se on aika iso määrä, kymmeniätuhansia.
Millaista muutosta toivoisit Suomessa tapahtuvan aiheeseen liittyen?
Tärkeintä on se, ettei poikia kasvateta uusavuttomiksi. Toivon myös, että pojat ja nuoret miehet integroituisivat yhteiskuntaan täysvaltaisina toimijoina ja aikuistuisivat nopeammin. Lukisivat pelaamisen ohella edes vähän kirjoja ja loisivat positiivisia, älykkään ja koulutettujen miehen malleja ainaisten lätkäsankareiden ja vastaavien tilalle. Koskaan en ole kuullut kenenkään pojan haaveilevan siitä, että olisi nuorin väitellyt filosofian tohtori, mutta lukemattomat kerrat siitä, millaista olisi olla NHL-miljonääri.Juhani Brander
Kirjailija ja kulttuuri- kriitikko
44 vuotta
Asuu Turussa
Koulutus: Filosofian
maisteriTärkeimmät teokset: Pertun Ritva (Siltala, 2022), Silta yli vuosien (Siltala, 2021) Miehen kuolema (WSOY, 2020), Getsemane (Savukeidas, 2015), Nimikirja (Savukeidas, 2014), Nekrologeja (Sammakko, 2010).
