Toisen ihmisen pyykin peseminen on käytännön rakkauden teko. Parhaimmillaan se voi olla myös rauhoittava arkipäivän rutiini.
Pyykkitelineelläni näkyy elämän kirjopyykki. Kirkkaanvihreä Verso-huppari, pientä tekstiä täynnä olevat riparihupparit ja koneellinen vihreitä jalkapallovaatteita kertovat johonkin joukkoon kuulumisesta. Omien vaatteideni lisäksi vaatteista pienimmät olen usein itse valinnut, mutta isommat vaatteet ilmentävät jo enemmän kantajansa omaa tyyliä ja olemusta.
Eniten olen viime aikoina miettinyt juuri isoja ja pieniä vaatteita. Pieniä vaatteita mahtuu paljon yhteen koneelliseen. Ne ovat suloisia, ja niitä likaantuu paljon. Niiden ripustamiseen kuluu aikaa. Ne käyvät nopeasti pieniksi, ja niitä on haikein mielin poimittava pyykkinarulta pois käytöstä. Paksut oversized-hupparit puolestaan tukkivat pyykkikorin ja valtaavat leijonanosan sekä koneen että kuivaustelineen kapasiteetista. Ne kuivuvat hitaasti, mutta palautuvat takaisin pyykkiin hyvinkin nopealla syklillä. Silti tiedän, että tulen ehkä piankin kaipaamaan sitä aikaa, kun sain pestä niitä.
Välillä pyykkiä tulee pestyä väärin. Villainen paita kutistui käyttökelvottomaksi liian kuumassa pesuohjelmassa. Tietylle päivälle tarkkaan suunnitellun asukokonaisuuden osanen olikin jäänyt pesemätttä. Sukat eksyivät väärän henkilön koriin, ja tämä väärä henkilö jopa otti ne käyttöönsä.
Pyykinpesukin tuo esille elämän arkisen epätäydellisyyden. Pyykki- ja muiden mokien jälkeen täytyy jatkaa eteenpäin. Tulee uusia virheitä, tulee uusia vaatteita. Pesukone jatkaa pyörimistään.
Katariina Mikkola
