Rukiinen varrasleipä, lipeäkalaa ja olutta. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuoliskon talonpoikaiset jouluruokapöydät eivät välttämättä kerskailleet kymmenillä eri makuvaihtoehdoilla, mutta kuten tänäkin päivänä, jouluruokapöytään haluttiin panostaa verrattain paljon.
Joulu oli myös satoja vuosia sitten perheille iso ponnistus, sillä vaikka vähävaraisissa perheissä ravinto oli läpi vuoden hyvinkin yksinkertaista ja niukkaakin, haluttiin jouluna nauttia yltäkylläisyydestä edes muutaman päivän ajan.
– Perinteisesti on ajateltu, että jouluna ruoasta ei tingitä. On jopa nähty, että joulupöydän runsaudella on positiivista vaikutusta myös seuraavan vuoden onneen ja satoon, sanoo hotelli- ja ravintolamuseon johtaja Anni Pelkonen , joka on työssään perehtynyt muun muassa suomalaisten ruokaperinteiden historiaan.
Eli jos jouluperinteisiisi kuuluu lipeäkala, olet todellisen jouluperinneruoan äärellä. Jotkut jopa väittävät, että lipeäkala on nykypäivän jouluruuista pitkäikäisin, sillä sitä on nautittu jo keskiajalla rannikkoseudulla. Lanttulaatikko tuli ensin 1700-luvulla, ja peruna- sekä porkkanalaatikot seurasivat pian perässä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.
Rosolli “paremman väen” herkkuna
Myös rosolli, tai sallatti, kuten kuten tuolloin sillillä ja perunalla varustettua punajuuri-porkkana-suolakurkku-omena -sekoitusta kutsuttiin, saapui jouluruokapöytiin viimeistään 1800-luvulla. Itse asiassa säätyläiset, eli tuon ajan “parempi väki” nautti sallattia joulupöydissään jo 1700-luvun puolella, josta se sitten levisi pitokokkien ja kotitalouskoulujen välityksellä muunkin kansan keskuuteen.
Vaikka moni mieltää esimerkiksi lipeäkalan tai vaikkapa porkkanalaatikon hyvin suomalaiseksi jouluruoaksi, ei Anni Pelkonen lähtisi omimaan oikein mitään, mitä suomalaisesta joulupöydästä löytyy. Suurin osa suomalaisista perinteistä on kuitenkin uinut tänne vettä pitkin Ruotsista, joka puolestaan on ammentanut jouluruokaoppeja Keski-Euroopasta.
– Se on hiukan vaarallista sanoa, että jokin ruoka tai ruoanvalmistustapa on suomalainen. Jostain päin maailmaa löytyy kuitenkin aina vastaava ruoka tai tapa. Mutta jos miettii mikä on hyvin perinteistä ja suomalaisille ominaista ruoanlaitossa, voisi nostaa esiin runsaan juuresten käytön joulupöydässä.
Kasvisvaihtoehdoille sijaa
Vaikka kasvikset ja kasvisvaihtoehdot ovat saaneet viime vuosikymmeninä yhä suuremman jalansijan joulupöydässä, on monen pöydän keskipaikka varattu edelleen porsaanlihakinkulle. Jouluruokien perinteikkyydessä kinkku häviää silti kirkkaasti esimerkiksi laatikko- ja kalaruuille.
– Ennen oli tavallista, että jouluna nautittiin kinkun sijaan esimerkiksi kuivattua tai savustettua lihaa, joka oli nautaa, lammasta tai sikaa. Nykyisenkaltainen joulukinkku alkoi löytää tiensä joulupöytiin 1800-luvulla, kun yhä useammalla alkoi olla varaa pitää sikaa. Koko kansan jouluherkkuna kinkku yleistyi kuitenkin vasta 1900-luvun puolella, sanoo näyttelyamanuenssi Riikka Soininen , joka on kasannut tammikuun alkupuolille asti Loimaan Sarka-museossa esillä olevan Joulu Pöydällä -näyttelyn.
Eivätkä kasvisvaihtoehdot ole varmasti vähenemään päin tulevinakaan vuosina ja vuosikymmeninä.
Kinkun rooli jopa kasvussa?
Kun kinkku sotavuosien molemmin puolin raivasi tiensä joulupöytien keskiöön, on sen asemaa viimeistään 2010- ja 2020-lukujen aikana alettu monissa perheissä jälleen kyseenalaistaa. Tarjolle onkin tullut erilaisia lihattomia vaihtoehtoja, jotka voivat kaventaa porsaanlihakinkun suosiota tulevina vuosikymmeninä.
Sekä Soininen että Pelkonen nostavat esiin uuden vaihtoehdon perinteiselle graavilohelle, joka näyttää ulkoisesti ja maistuu lähes samalta, mutta on valmistettu porkkanasta.
– Porkkala on hyvä esimerkki uudesta kasvisruokavaihtoehdosta ja kalan korvikkeesta. Maailma joulupöydän ympärillä muuttuu nopeammin kuin ruokakulttuuri, ja joissain tapauksissa voi tuntua jopa helpottavalta, kun vanhoista perinteistä päästetään irti, Pelkonen tuumii.
Tai sitten käy kuten kovin usein: kun jonkin ruokalajin arkisuus katoaa, voi se saada aivan uuden arvon juhlaherkkuna.
– On vaikea ennustaa, mihin suuntaan joulupöytä on tulevina vuosikymmeninä menossa. Jollekin voi tuntua helpottavalta päästää perinteistä irti ja toisaalta osalle ruoka on samalla perimätietoa ja muistia, josta halutaan pitää kiinni. Joulukinkusta voi itse asiassa tulla sellainen harvinainen herkku, jonka merkitys joulupöydässä vain kasvaa, pohtii puolestaan Anni Pelkonen.
Alueelliset erot pienentyneet
Siinä missä joulupöytä on 2000-luvulle tultaessa yhä vain monipuolistunut, ovat samalla alueelliset erot vähentyneet. Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä joulupöytä saattoi näyttää esimerkiksi Kainuussa hyvin erilaiselta kuin kalapainotteisessa Varsinais-Suomessa. Tänä päivänä alueellisia harvinaisuuksia saa jo etsiä, joskin etsivä niitä löytää edelleen.
– Länsisuomalainen ruokakulttuuri näkyy nykypöydässä vahvasti. Jos alueellisia erikoisuuksia yhä hakee, voisin nostaa esiin Karjalasta peräisin olevan aattolohkon, joka on perinteistä aattopäivän ruokaa. Siinä on sianlihaa, kalaa ja juureksi samassa padassa kypsytettynä ja haudutettuna. Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla taas on lihaton, makea makaronilaatikko. Hämäläiseen joulupöytään taas kuuluu maksalaatikko, Pelkonen luettelee.
Varsinais-Suomessa erikoisuutena taas ovat aladoobi, eli lihahyytelö ja erilaiset makkarat. Niihin harvoin törmää muualla Suomessa joulunaikaan.
Entä mitkä ovat jouluruokaperinteisiin syventyneiden asiantuntijoiden omat joulupöydän suosikit?
– Porkkanalaatikko ja graavilohi isän tekemänä. Ne ovat minulle ne joulun ominaisimmat maut, hymyilee Riikka Soininen.
– Sienisalaatti on sellainen, mikä kuuluu tärkeänä osana omaan joulupöytään. Tykkään kovasti myös punajuuresta, joten rosolli maistuu ja myös punajuuri-aurajuustopaistos sellainen joulun merkki meidän perheessä, jatkaa puolestaan Anni Pelkonen.
Tiesitkö?
Piparkakuillakin on sanomansa
Joulupöydissä usein tarjottavilla ruskeilla piparkakuilla on oma mausteinen makunsa, mutta eivät niiden muodotkaan ole yhdentekeviä.
Tähti on uskon symboli ja kuunsirppi puolestaan neitsyt Marian.
Pyöreä muoto yhdistetään aurinkoon, vuodenkiertoon, turvaan ja suojaan. Kukka taas naiseuteen ja hedelmällisyyteen, hevospipari miehisyyteen ja rohkeuteen.
Piparipossulla tai muulla eläinmuodolla on tavoiteltu onnea ja vaurautta, sydämellä rakkautta, onnea ja uskollisuutta.
Ihmismuotoisilla pipareilla on tavattu toivottaa pitkää ikää.
Lähde: Suomen maatalousmuseo Sarka
Tiesitkö?
Näin jouluun valmistauduttiin
Kalenterissa oli pyhimyksille nimetyt päivät, joiden mukaan vuoden työt tehtiin, jotta kaikki ehdittiin. Tässä muutamia etappeja joulunalusaikaan:
Mikonpäivä 29.9. oli talven portti, jolloin tuli olla ulkotyöt tehtynä.
28. lokakuuta olevan Simon päivän tienoilla oli otollista kalastaa, sillä “Simo saa sompiaiset”, eli verkon painot. Saalis suolattiin ja hauet varattiin usein joulukalaksi.
10.11, eli Martin päivään mennessä taas piti olla makkarat tehtynä ja niiden tuli riittää jouluksikin. Martti aloitti myös jouluun saakka kestäneen paaston ja siihen laskeuduttiin ryminällä pakanallisen sadonkorjuujuhlan muistona – Marttilassa ryypiskeltiin vielä 1800-luvulla Marttina niin, että juhlinta kiellettiin.
Kaisan kaljamilla, 25.11., tehtiin uuden sadon maltaista oluita, jotta varmistettiin joulun hyvä olut.
9.12. Annanpäivänä pantiin olut ja sahti.
15.12. kalat likoamaan. Alkujaan lounaissuomalaista jouluruokaa, likokalaa tehtiin siten, että kuivattuja kaloja liotettiin pari viikkoa koivuntuhkalipeävedessä. Lipeöiminen pehmensi kapakalan.
21.12. Tuomaanpäivänä aloitettiin leipomukset ja joulusiivous – “Tuomaasta täyteen touhuun”. Tuomaanpäivän ja loppiaisen välillä ei syöty arkiruokia.
Koonnut Loimaan Lehden päätoimittaja Kati Uusitalo
Lanttulaatikko on se aidoin
Laatikot ovat lounaissuomalaisen joulupöydän perinteisintä antia
Teksti: Kati Uusitalo, Loimaan Lehti
– Lanttulaatikkoa on tehty ainakin 1700-luvulta saakka, vanhaan ruokakulttuuriin keskittynyt kansatieteilijä Marja Hartola aloittaa listaa lounaissuomalaisista perinteisimmistä jouluruoista.
Sitten alkaakin mennä vähän vaikeammaksi. Joulupöydässä on kerrostumia niin monilta suunnilta ja niin monista lähteistä, että alkuperäisiä ja seudulle ainutlaatuisia ruokia on vaikea varmaksi sanoa.
Laatikot hän kuitenkin laskee alkuperältään nimenomaan lounaissuomalaisiksi ruoiksi. Ne olivat pitoruokaa ja yleistyivät Suomessa joulupöydissäkin 1800-luvun lopulta alkaen: ensin tuli lantun – tai “räätikkälooran” rinnalle perunalaatikko, sitten tulivat porkkana- ja maksalaatikko 1900-luvun puolella.
Yksinkertaisuus kunniaan
Lanttulaatikon Hartola tekisi nykyäänkin mahdollisimman yksinkertaisesti, eikä pelkästään perinteiden vuoksi vaan myös ruoka-allergikkojen vuoksi.
– Minä laitan vain lanttua, vettä, suolaa ja voita ja haudutan laatikkoa koko yön uunissa, jotta siitä tulee oikein makeaa.
Sokeria ei eikoinaan lisätty, sillä se oli kallista ja harvinaista.
– Ensimmäinen sokeritehdas tuli Suomeen vasta 1700-luvulla, kansatieteilijä muistuttaa.
Ja lipeäkala, sekin on lounaisen Suomen lahja ruokaperinteelle.
– Nyt jo hieman harvinainen jouluruoka lipeäkala oli vielä 1950-luvullakin niin yleinen juhlaruoka, että sitä saatettiin tarjota heinätalkoissakin.
Ennen vanhaan suolasilakkaa oli ruokana melkein joka aterialla, mutta jouluna pöytään pantiin suutarinlohta tai etikkasilakoita. Ihkaoikea lohi on löytänyt tiensä jouluun vasta aivan viime vuosikymmeninä.
Naisten ruuhkaviikot
Kun marketista ei voinut hakea koska vaan ja mitä vaan, ruokia piti tehdä entisaikaan kahden viikon joulukautta varten jo ennakkoon.
Jouluun alettiin valmistautua jo sadonkorjuusta alkaen ja jouluna tehtiin vain välttämätön, Marja Hartola sanoo.
– Ja kun kaikki työt tehtiin vielä viime vuosikymmeniin asti ilman koneita, jouluun valmistautuminen oli kiireistä erityisesti naisille.
Kiireistä ei ollut pelkästään jouluun valmistautumisen vuoksi, vaan siksi, että kesän ja syksyn sato piti saada riittämään ja säilymään koko vuodeksi.
Lehmät esimerkiksi olivat usein ravinnon riittämättömyyden vuoksi ummessa talvella. Kun maitoa oli, siitä tehtiin juustoja ja ne kuivattiin kuistilla katon rajassa.
– Niin ne säilyivät vuosikausia. Matoja niissä saattoi olla, mutta ei se estänyt juustojen syömistä.
Kylmäketjut katki
Ennen vanhaan uhmattiin kylmäketjua aivan toisin kuin nykyään: ruokia ei jouluna korjattu pöydältä pois yöksi, koska uskottiin, että vainajat tulevat yöllä syömään.
Ehkä sieltä elävätkin kävivät napsimassa osansa, koskapa sanottiin, että “tulisipa joulu, että saisi yölläkin syödä”. Tosin sanonta saattaa kuvata myös ruoan tärkeää osaa joulun vietossa: kun muulloin elettiin nuukasti, jouluna ruokaa piti riittää.
– Velkualla esimerkiksi sanottiin, että “Kylläs tämän syömisen jälkeen varmasten kuolee”.
Joulukausi loppui, kun kuusi vietiin ulos Nuutin päivänä ja nuuttipukit kävivät taloilta kerjäämässä viimeisetkin jouluoluiden tipat suihinsa.
Joulun jälkeen palattiin jauhopuuroon jouluna nautitun ryynipuuron sijaan ja tuli “härkäviikot” ja “läpileivät” – siis arki, arjen työt ja ruisleipä.
– Sontatalikko käteen ja kaalikuppi eteen, sanoo vanha sanontakin.
Lähteenä käytetty myös Suomen maatalousmuseo Saran Joulu pöydällä – jouluruokia keskiajalta tähän päivään -näyttelyä.
