PAIMIO
Tulevana itsenäisyyspäivänä paimiolainen Eero Heimo pukee tumman puvun, laittaa rintaan kunniamerkit ja osallistuu Paimiossa itsenäisyyspäivän juhlintaan. Ensin kirkkoon ja sitten itsenäisyyspäivän juhlaan.
Näin hän on tehnyt melkein joka vuosi, kun itsenäisyyspäivää on paikallisesti vietetty, ja erityisesti viimeiset kymmenet vuodet. Todennäköisesti tälläkin kertaa seurana on Paimion veteraaniyhdistyksen aktiiveja.
Pitkään niissä juhlissa oli mukana monia muitakin veteraaneja, mutta nyt Heimo on viimeinen paimiolainen sotaveteraani. Ensi toukokuussa hän täyttää 98 vuotta.
– Niin kauan olen mukana, kun pääsen liikkeelle.
Heimo on virkeä ja toimelias, ja asuu itsekseen Vistalla. Haastattelu sovitaan kalenterissa ”tyhjälle” päivälle. Seuraavan päivän ohjelmassa oli Paimion Sotaveteraanien syyskokous, johon hän varapuheenjohtajana tietenkin osallistui.
Tapaaminen sovitaan lounasajan jälkeen. Lounaan hän hakee Kulman kuppilasta S-marketista. Päivisin hän tekee yleensä parikin lenkkiä vaikkapa Jokipuiston kulmilla. Joskus tulee käytettyä niitä ulkokuntolaitteitakin.
– Tämä on hyvä pitäjä. Paimio on panostanut nyt paljon ulkoiluun, uusiin reitteihin, se on hienoa. Ja kaikki palvelut on tässä Vistalla niin lähellä.
Ehkä hiukan yllättäen keskustelumme ei pyöri niinkään Venäjän hyökkäyssodassa. Onhan se selvää, että sota nostaa mieleen muistoja ja painaa mieltä. Kärsimys ja tolkuton tuho on kerrassaan kamalaa ja järjetöntä.
Mutta sodan sijasta Heimon mieltä painaa se, mihin täällä meillä on hukkunut yhteinen tekeminen ja hyvä yhteishenki.
– Kun on hyväksi kaikki saatu, niin mistään ei luovuta.
– Mikä lapsille ja nuorille on tullut, kun voivat niin huonosti ja pienetkin lapset käyvät toistensa kimppuun? Ei tommoista ollut mitään silloin meillä, vaikka kaikesta oli puute. Eväinä kouluun oli leipä ja maitopullo. Ja kun kaikilla ei ollut edes niitä, niin opettaja sanoi meille, jotka tultiin maataloista, että tuokaa te enemmän ja jaetaan. Minä en tykännyt lämpimästä maidosta, annoin sen pois, ja join itse mehua.
Eero Heimo miettii, että nykyään elämä on perheissä liian kiireistä ja lapset näkevät kaikenlaista liikaa sieltä netistä.
– Vanhemmilla on töissä kiire ja sekin tulee kotiin. Malttia ja rauhaa sinne koteihin tarvittaisiin. Lapsia ei saa jättää hunningolle!
Eeron lapsuudessa kaikilla ollut koulussa edes kenkiä ja vaatteetkin oli mitä oli.
– Ei silloin kukaan ruinannu. Eikä kiusattu siten kuin nyt.
Toki jotain pientä oli. Erästä köyhästä talosta tullutta poikaa kiusattiin kengistä. Vuonna 1970 tämä tuli tapaamaan Heimoa ja kiitti, kun tämä oli estänyt kiusaamista.
– Meillä koulussa opettajaakin toteltiin. Muuten saattoi joutua nurkkaan arestiin.
Nyt kun Heimo menee lenkillä vaikka Jokelan koulun ja lukion ohi, on ”pihat täynnä pyörii ja sähkölauroi ja niitä mopoautoi”.
– Mil ne omas löytää? Meillei kellään ollu eres pyörää.
Eero syntyi Kevolassa, mutta pian muutettiin Pitkäportaaseen. Seitsemänvuotiaana hän jo kävi hevosella kaupassa viiden kilometrin päässä Hajalassa.
– Olin kamalan innostunut hevosista. Ja kun olin niin pieni, niin ihmettelivät miten sain niille kuolaimet. No, houkuttelin hevosen portille, kiipesin itse aidalle ja annoin leipää, että yletin. Ja siitä kiipesin sitten joskus selkäänkin.
Elämä oli työteliästä, ja lapset tekivät mukana sen minkä voivat. Kun miehet tekivät maatöitä, niin äidillä oli kova työ laittaa ruokaa. Aamulla kahvit, sitten ruuat, iltapäiväkahvit ja taas ruuat. Koko ajan hellan piti olla päällä, oli kesäkuuma tai ei. Ei ollut jääkaappeja. Lauantaisin oli aina leipomispäivä.
30-luvulla keuhkotauti kiusasi ja vei paljon tuttuja kylältäkin hautaan. Oli pulavuodetkin. Ja Paimion parantolaa rakennettiin.
– On se hieno, arvokas rakennus edelleen. Muistan melkein alusta kun sitä tehtiin. Pohjanmaalta asti tuli työväkeä.
Sotavuosina, erityisesti 1942 oli kova nälkävuosi. Korttiannoksia vähennettiin, maalla pärjättiin jotenkin, mutta kaupunkilaisilla oli kovat ajat. Heimo muistaa, miten saksalaisilta, silloisilta aseveljiltä tuli Turkuun vehnälaivoja.
17-vuotiaana hän lähti Forssaan, jossa Haurankorvan koulussa alkoi armeijan peruskoulutus. Kouluttajat olivat jo olleet rintamalla. Puolen vuoden päästä oli itselläkin edessä lähtö Karhumäkeen ja sieltä sitten myöhemmin Seesjärvelle, jossa tehtävänä oli pitää asemat.
– Siellä oli asukkaita, inkeriläisiä naisia, lapsia ja mummoja. Jälkeen on kuullut, kuinka ne inkeriläiset lähetettiin Siperiaan, kolme päivää junalla ja sitten marssien, tietäähän sen miten siinä kävi. Ei sitä ikään tiedä mitä Venäjä nytkin tekee. Ukrainalaiset kärsii kamalasti kun Venäjä ei pärjää ja vaan hävittää kaikkea. Ei se saisi tuollaista olla.
Rintamalla oli kylmää, ruuasta puutetta. Seesjärvellä venäläiset ajeli näytösmalliin välillä moottorikelkoilla. Suoranaisia taisteluja ei juuri ollut, asemat pidettiin. Sitten 1944 tuli tieto vetäytymisestä.
– Jouduttiin pohjoiseen vielä saksalaisten perään. Oulusta lähdettiin illalla laivalla Kemiin, muistan kun oli kova myrsky. Kemissä talot paloi, saksalaiset poltti sillatkin perääntyessään ja miinoitti kaiken, hän muistelee.
Heimon sotatie päättyi Ouluun sotasairaalaan kun lavantauti iski. Kotiutuspäivä oli 1.8.1945.
Sodan jälkeen työt Paimiossa jatkuivat. Omaa tilaa viljeltiin vuosikymmenet siellä Pitkäportaassa. Naapurista jo lapsena valmiiksi katsotusta tytöstä tuli Eerolle puoliso, ja perhe kasvoi pojalla ja kahdella tyttärellä.
Paimio kasvoi ja muuttui. Kirkon vieressä ennen lainehtineet viljapellot täyttyivät rakennuksista. Peltona oli koko Meijerin aluekin alkuun. Pietilän talo ja navetta ihan kirkon vieressä.
– Saatiin olympiakisat pidettyä ja tuo ykköstiekin tehtiin vallan käsivoimilla. Kyllä sitä ihmettelee, kuinka sitä on silloin pystytty.
Nyt hän katselee kuinka Paimionjoen siltaa uusitaan. On koneita ja tekijöitä, vaan aikaakin kuluu.
– On se kauhia työ sekin Tunnin Junan rata jos tehdään.
Nyt poika viljelee kotitilaa, mutta Eero on innolla apuna. Kun pelto kutsuu, hän ajaa tilalle omalla autolla.
– Viime keväänäkin tein kylvötöitä, olin äestämässä ja nyt syksyllä kylvettiin syysviljat.
Leskeksi Eero jäi jo kauan sitten. Lasten perheiden kanssa on lämpimät välit, poika siis Paimiossa ja tyttäret Loimaalla. Usein nähdään. Veteraaniveljet olivat ystäviä loppuun asti.
– Helsingissä on nyt ensimmäinen lapsenlapsenlapsi, pariviikkoinen tyttö.
Yli 25 vuotta sitten Eerolle tehtiin kaihileikkaus, ja lukulasit ovat käytössä. Mutta kuulo on hyvä ja lienee tarpeetonta edes sanoa: muisti pelaa.
– Kolme tätiä eli yli 90-vuotiaiksi, mutta äiti kuoli jo 1946 syöpään. Syöpä vei isänkin, ja siskon ja toisen veljen. Samuli-veli minulla vielä on.
Pitkän iän salaisuus?
– Pieniruokainen olen aina ollut, ja ruisleipää syön paljon.
Virkistystä vieläkin
Veteraaniyhdistys piti juuri syyskokouksen, johon Eero Heimo varapuheenjohtajana osallistui. Kokouksessa todettiin, että yhdistys jatkaa toimintaansa aiempaan tapaan ja huolehtii Heimon lisäksi paikallisten veteraanien leskien hyvinvointia tukevien palvelujen järjestämisestä, kuten siivouspalveluista ja jalkahoidoista.
– Kaikki veteraanien perintöön liittyvät asiat siirretään jatkossa Paimion Sotaveteraanien Tuki ry:lle, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Kyösti Vuontela.
Veteraaniyhdistyksen kokouksessa tähyttiin ensi vuoteen ja siihen, että valtakunnallinen Veteraanipäivän juhla pidetään tällä kertaa Turussa.
– Pyrimme järjestämään niin, että täällä Paimiossa on silloin vain seppeleenlasku ja teemme retken tuohon juhlaan Turussa. Se on osa virkistystoimintaa.
