Kauko Vainikainen (1933–2021) pakinoi vuosikymmenien ajan Halvalan Huukona Piikkiön murteella Kunnallislehteen, hänen murrepakinoitaan oli ensimmäisissä Piikkiö-Seuran kotiseutulehdissä, ja pakinoita on myös koottu kirjoiksi. Loppiaisena luin murrejuttukokoelmaa Pakinoi Piikjöst ja naureskelin. Sattumukset ja sutkaukset ovat paikallishistoriaa, ”piänt hauska” Piikkiössä vuosien varrella tapahtunutta.
Viimeisen puolentoista vuoden ajan olen osallistunut kyläkirjan kokoamiseen Loimaalla. Tietoja on etsitty mm. kansallisarkistosta, museovirastosta ja kyläläisten omista arkistoista, joista on löytynyt niin kauppakirjoja ja kirjeitä kuin perunkirjoja ja torpankontrahteja. Arkistoja tonkiessa aika ja paikka unohtuu, kun löytämisen ilo vie mukanaan. Kirjeen aloitus ”pyyrän anteksi kuitenkin kun aikanin on kulunu kaikenlaisisa muisa häsäyksisä” ja kontrahdin ehto ” elukkain laitumen saa airata talon mettään” ovat Loimaan murretta. Nyt tekstit ovat murrejuttuja, mutta niiden kirjoittajat tuskin ajattelivat, että väännänpä tässä murrejutun tulevien sukupolvien iloksi. ”Teiän mammaki kuali kans taas sijjo” tarkoittaa suomeksi, että syvä osanottoni isoäitisi poismenon johdosta.
Oma äitini oli Rauma flikoi, ja Hjalmar Nortamon (1860–1931) jaaritusten paikat ja puheenparsi ovat lapsuudesta tuttuja. Rauman murteella kirjoitetuissa jutuissa kiivasluonteinen Tasalan Vilkk, nopeaälyinen mutta koirankureja täynnä oleva Hakkrin Iiro ja harkitsevainen Anundilan Kalkke elävät ystävineen ja naapureineen pienessä merikaupungissa. Nortamon maailmassa ei synkkyydestä ole tietoakaan. Se on rauhallisuuden ja vieraanvaraisuuden tyyssija, jaaritusten voima on hyväntahtoinen huumori.
Kun lääkäri oli ommellut Hakkrin Iiron haavan, hän sanoi: ”Jos tahdott, ett tämä parane hyvi ja pia, nii ett tes saa juad viina, eik olutt, eik punssi, eik konjakki. – Jaa-hah, kyll mnää ymmärrä, ei sitt mittä muut ko rommtodi vaa, tuumail Iiro.”
Outi Kortesuo
Kirjoittaja on Piikkiö-Seuran puheenjohtaja.
