Wiklundin Trattoriassa tarjoilija kysyy heti sisään tultuamme ”Does it matter if we speak english?”. Vastaan suomeksi, että mieluummin suomeksi. Hän selittelee, ettei puhu hyvin suomea ja on kyllä suomen kursseilla. Sanon, että rakastan kieltäni ja puhun suomea, hän voi vastata englanniksi, niin hän oppii samalla. Näen hänen harmistuksensa ja se näkyy myös liioiteltuna huumorina ja aktiivisuutena. Vaihdamme jälkiruuaksi paikkaa vain siksi, että haluamme puhua suomea, emme hakea kunkin ruokalajin nimiä kovalevyltämme emmekä tarvitse erityistä huomioita hermostuneelta tarjoilijaparalta.
Jäi potutus päälle. Olen peruskoulussa opetellut ruotsia, koska se on toinen virallinen kielemme ja oppinut, että myös saamenkielisillä on oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään sen lukuisat murteet ehkä huomioiden. Yliopistossa oli pakollinen ruotsin kurssi, jotta pystymme tarvittaessa palvelemaan asiakkaan äidinkielellä. Samoin englantia opiskeltiin, jotta voimme tarvittaessa kansainvälisten julkaisujen lisäksi perehtyä vieraskielisten asiakkaiden ohjaamiseen ilman tulkkiakin. Tiedän, että varhaiskasvatuksen ja perusopetuksen lisäksi tulkki tilataan mahdollisimman “äkäseen” palveluissa asiakkaille, joilla ei suomen-, ruotsin- tai englannin kielen taitoa ole, jotta varmistamme kunkin ymmärretyksi tulemisen.
Älkää käsittäkö väärin. Minusta englannin puhuminen on oikein virkistävää ja mukavaa. Mutta en halua puhua sitä mennessäni kuntosalille, tilatessani ruokaa Turun keskustan ravintoloissa tai käydessäni kampaajalla. Palveluita ostaessani haluan kotimaassani puhua valtakunnan pääkieltä eli rakasta äidinkieltäni. Erityisesti ponnistelematta kysellä ruokalajeista, tiedustella juoman hienouksista, selittää mitä tukalleni saa tehdä ja pyytää kuntoiluvinkkejä eri laitteisiin.
Toivotan KuntoPeimarin uuden omistajan lämpimästi tervetulleeksi, mutta samalla kaipaan sitä, että kuntoilualan ammattilaisen ja paikan omistajan kierrellessä tiloissa voisi kysyä onko mahdollista jossain vaiheessa hankkia toista juoksumattoa ja oliko tiettyihin laitteisiin vinkkejä, miten niitä taas käytettiinkään, ilman, että kuumeisesti mietin, mikä mahtaa olla ‘juoksumatto’ englanniksi tai tulkkaan kaverille mitä mukava omistaja siinä jutustelee yleisesti kaikille. Voin toki marssia tiskille ja kysyä aurinkoiselta nuorelta naiselta kassan takaa, mutta oletan, että hän kysyy omistajalta ja he tulkkaavat minulle. Toki voin.
Mutta kun ajattelen, että minulla on palvelusta maksaessani oikeus saada se äidinkielelläni, joka on valtakunnan pääkieli. Mainitsemissani tapauksissa ei tietenkään ole kyse lakisääteisistä palveluista, joissa sääntö oikeasti pätee ja lapseni häpeää tätä kirjoitustani aivan varmasti, mutta kun. Mistä tiedän mitä ainesosia ruuassa on, kun selostuskielenä on englanti? Onneksi minulla ei ole vakavia allergioita, kuten monella tuttavalla. En minä joka artisokkaa ja kavionkuvetta englanniksi ymmärrä. Sitä paitsi, kun tuo ystävällinen tarjoilija on itsekin Puolasta/Venäjältä/Virosta jne., niin hänkin hakee sitä ruoka-ainesanaa, kysyy intialaistaustaiselta kokilta ja he toivottavasti katsovat jostain ruoka-aineluettelosta oikeat sanat. Lisäksi tiedän, ettei englannintaito ole meillä alkuperäissuomalaisilla mitenkään tasalaatuista tai itsestään selvää, monella taitoa ei yksinkertaisesti ole. Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa kaikkien em. henkilöiden palvelualttiudesta, mutta kun minä ostin sen palvelun. Suomeksi. Ilman ymmärrysongelmia.
Työvoimapulalle emme kauheasti voi ja ainakin ravintola-alan englanninkielistyminen johtunee pitkälti siitä, mutta jos kuitenkin tehostettaisiin tuota suomen kielen opetusta maahamme jääville? Ja työhön haluaville? Englanninkulkua voisi vähän hidastaa, jottei äidinkielemme vallan jää jalkoihin eikä palveluissa tarvitse vaihtaa kieltä?
Jos mää maksan, mää maksan suameks.
Eliisa Gylén
Kirjoittaja seuraa ajan
ilmiöitä ja muutoksia tarkasti.
