Valitettavasti enää me emme näe silmin huikaisevaa määrää tähtiä, jotka ihminen ennen näki. Monissa paikoissa valosaaste estää näkemästä jopa Linnunrataa, omaa galaksiamme, jonka pieni osa kulkee vanana taivaan poikki.
Nykyään ei tarvitse luottaa pelkkiin silmillä tehtäviin havaintoihin. Yksi kuuluisista kuvista jo ennen moderneja avaruusteleskooppeja on Voyager avaruusluotaimen 30 vuotta sitten ottama kuva. Kuvassa näkyy pieni haalean sininen piste keskellä tyhjyyttä. Se pieni piste on meidän kotimme tässä universumissa, jossa oman galaksimme lisäksi on noin kaksi biljoonaa muuta galaksia, joissa jokaisessa on arviolta sata miljardia tähteä. Kaikki ne ovat käsittämättömän kaukana. Itse asiassa niitä ei enää ole edes olemassa sellaisina kuin ne nyt havaitaan, koska valo, joka niistä kerran lähti, vie aikansa ennen kuin se havaitaan laitteillamme.
Vaikka ihminen on käynyt Kuussa ja joskus menossa jopa Marsiin, se on pelkkää piipahtamista takapihalla – jos sitäkään.
On mahdollista, että meidän universumimme galakseineen ei ole kaikki mitä on, vaan universumeja on monta. Eri universumeissa voi päteä aivan toiset luonnonlait ja ominaisuudet kuin mitä me tunnemme. Emme osaa edes kuvitella, mitä ne voisivat olla.
Joskus on hyvä pysähtyä todella suurten asioiden ääreen. Ainakin se laittaa pohtimaan, miksi ihmeessä me tuhoamme pientä, sinistä maapalloamme ja sen asukkaita sodilla ja luonnon hävittämisellä. Tässä elämässä meillä ei ole muuta paikkaa universumissa.
Olisi hyvä muistaa psalmin sanat: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.”
Kirjoittaja ei palvo tähtiä eikä kuuta, vaan hän ihmettelee – ja palvoo ja kunnioittaa kaiken Luojan suuruutta.
Kirsi Huoponen
Vs. kappalainen, Piikkiön seurakunta
