Romaani sijoittuu sadan vuoden takaiseen Laatokan Karjalaan, jossa seurataan juuri äidiksi tulleen karjalaisen naisen elämää ennen toista maailmansotaa sekä sen aikana. Vuoroin seurataan toisen tuoreen äidin elämää Pohjanmaalla samaan aikaan. Myöhemmin näiden äitien tiet risteävät.
Teos kuvaa syvällisesti äitiyttä, äidinrakkautta, rakkaudettomuutta, luopumista sekä naiseuden ja äitiyden kipuilua ja fyysisyyttäkin.
Kaarinalaistaustainen Karoliina Niskanen on myös Kaarina-lehden kolumnisti. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakoulusta ja on tunnettu äänikirjojen lukija. Hänen esikoisromaaninsa Tilhi ilmestyi vuonna 2020.
Mariasta Kalevalaan
Niskasen teoksen kieli on kaunista ja runollista – vaikka kuvattava asia olisi raadollinenkin, kuten synnytys. Teoksessa punotaan sukupolvien ketjuja, jossa esimuamot kulkevat aina rinnalla niin unissa kuin näyissäkin ja ohjeistavat jälkipolviaan.
”Miniä on elänyt ezimuamojensa sisällä, kasvanut muamonsa kohdussa, ja siellä hänen lapsensakin on kulkenut, heidän kanssaan, pisarana tyttösten meressä, ja nyt se on tässä, räpiköinyt pintaan ja löytänyt kuivalle maalle. Se haukkoo happea ja valo lävistää sen ihon.”
Myös myyttien ja tarinoiden äidit Raamatun Mariasta Kalevalan naisiin kulkevat sukupolvien ketjussa ja välillä sekoittuvatkin kirjan naisten kertomissa tarinoissa:
”Ja Maria hurjistui: En mie ole Jumalanäiti, se huusi, en Ilmatar enkä ilman impi, en Luonnotar tai pyhä piigu pikkarainen – – Nyt mie olen äkäinen akka, hirmumyrsky ja metsäpalo, tuho. – – Pohjanakka, ja hurja akka olikin langetti maailmaan viisauksia ja vaivoja, tauteja ja sotia, aina vain sotia… Ja mie itkin siula: Ootta vierahal volil vuosin tuomaiseen. Tuuaakkii tuline pyssy tukkoipäähyeen, tuuaakki verine miekka mielin synnyteltyiseen, ku määttäki, ampumaa asteltuiseen…”
Niskasen teksti on toisaalta myyttisen runollista, toisaalta konkreettisen fyysistä, joka tuo tekstin lähelle niin tunne- kuin kouriintuntuvallakin tasolla. Kalevalan myytit, itkuvirret, loitsut ja muinaiset tarinat luovat teokseen vahvaa mystistä tunnelmaa. Tarkka fyysinen kielienkäyttö taas tuo pommien jytinän, synnytyshuudot ja rivissä ripuloivat naisetkin käsinkosketeltavan lähelle.
Karjalan kielen elvytystä
Niskasen romaanissa karjalaisuus ja erityisesti ortodoksikarjalaisuus on keskiössä. Henkilöhahmot puhuvat paikoin karjalaa (”Pehmeidä sulgatyynyzie pehmeillä i käzillä suojualou, sugija kandajani näillä aijoilla. Vain ei ilmojen suvendamih mändyö niidä suojualdua, kiirehillä kipakoilla sanoilla kerritäh nossatella…) ja heidän asemaa sotien jälkeisessä Suomessa tuodaan myös esille. Moni vaihtaa nimensä; Ruužusta tulee Ruusu, Varbasta Varpu ja karjalankielisiä kielletään ”pagizemasta” sekä laulamasta itkuvirsiä:
”Mitä sie täällä laulat ja loihaat. Älä opeta lapselle itänaapurin metkuja tai joudutte kadulle molemmat”, Isäntä sanoo ja istuu pöydän ääreen, sytyttää paperossin ja alkaa lukea Suomen heimo -lehteä”
Kirja tuo esille unohdettuakin karjalaisuutta tavalla, jota on hyvin vähän nykykirjallisuudessa käsitelty. Evakkotarinoissa on perinteisesti korostettu karjalaisia suomalaisina ja hyvin vähälle on jäänyt ajatus siitä, että karjalaiset ovat oma kansansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri. Moni ei tätä tiedä nykypäivänäkään ja esimerkiksi karjalankieli saatetaan sekoittaa suomen kielen karjalanmurteisiin. Karjalan kieltä ovat puhuneet äidinkielenään pääasiassa ortodoksikarjalaiset. Kielen puhujia on venäjällä lähes 100 000, Suomessa arviolta muutama tuhat. Suomessa karjalan kieli tunnustettiin omaksi kielekseen vuonna 2009. Nykyisin sitä yritetään elvyttää muun muassa Itä-Suomen yliopiston karjalan kielen elvytyshankkeella. Kiinnostus karjalan kieleen ja kulttuuriin on kuitenkin kasvussa erityisesti nuorten keskuudessa, mistä kertoo esimerkiksi muutama vuosi sitten perustettu Karjalazet Nuoret Suomes yhdistys – ja osaltaan myös Niskasen teos. Kirjan Loppusanoissa Niskanen toteaakin:
”Raskaasta historiasta huolimatta karjalainen kulttuuri elää yhä vahvana, ja nuorissa on tulevaisuus. Karjalan kieli on hätätilassa ja tarvitsee pikaista elvytystä.”
Niskasen teos muistuttaa, ettei Suomi, suomalaiset ja suomen kieli ole koskaan ollut yhtenäinen, vaan Suomi on aina elänyt sekä Venäjän että Ruotsin välissä. Täällä on pitkään asunut useita kansoja ja puhuttu niin suomea, karjalaa kuin ruotsia. Silti ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla – ja äidit ovat äitejä:
”Kerro, että olemme karjalaisia ja että elämme yhä, että äidit elävät aina.”
Karoliina Niskanen
Muamo Bazar Kustannus, 2023 303 sivua.
