Olen toisinaan pohtinut, mikä saa ihmisen lähtemään mukaan vaaleihin ehdokkaaksi, laittamaan itsensä likoon näkyvällä tavalla. En oikein jaksa uskoa kyseessä olevan vallanhimon ja kunniankipeyden, vaikka sitäkin ajoittain perusteluksi kahvipöytäparlamenteissa tarjotaan. Jotenkin jaksan vielä uskoa ihmisen hyvyyteen ja tahtoon toimia kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ja kyllä tämä ilo olla mukana vaikuttamassa yhteisiin asioihin usein näkyykin.
Yhteiskunta ja seurakunta ovat siitä hauskoja sanoja, että kumpikin kertoo samalla tavalla sen mistä elämässä on oikeastaan kysymys – yhdessä elämisestä, toistemme seurassa olemisesta. Jokainen voi antaa omat taitonsa ja kykynsä yhteisen hyvän rakentamiseen ja samalla kokea omasta hyvästä muille jakamisen iloa, toimi sitten poliitikkona, valmentajana nuorten jalkapallojoukkueessa, ruokakassijaossa apuna, näyttelijänä harrasteteatterissa, kahvinkeittäjänä porukan tapaamisessa tai missä tahansa vapaaehtoistehtävässä. Pahinta on siiloutuminen, silmien sulkeminen näkemästä oman itsen tai oman porukan ulkopuolelle. Aikanaan israelilaisten ollessa pakkosiirtolaisuudessa profeetta Jeremia välitti vielä nykyisinkin käyttökelpoisen ohjeen: ”Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne.” Siis toimikaa yhteiseksi hyväksi.
Sillä ei ole merkitystä, miten suuria asioita tekee, pääasia että tekee jotakin, edes jotain pientä. Kuten aika usein kohtaamani nuori mies. Hän kulkee muovikassi mukanaan ja pysähtelee vähän väliä. Ensimmäiseksi ajattelin hänen keräävän pulloja, kunnes kerran tarkkailin häntä vähän pidemmän aikaa. Roskia! Hän noukki muitten luontoon heittämiä roskia toimien tällä tavoin yhteiseksi hyväksi, ympäristön parhaaksi ja omaksi ilokseen.
Iloa kaikille yhteisen hyvän eteen puurtajille!
Miika Rosendahl
Kirjoittaja on Paimion kirkkoherra.
