PAIMIO
Otan savimöykyn ensimmäistä kertaa käteen. Mieli karkaa lapsuuteen ja saviojan penkalle.
Osallistun keramiikan lyhytkurssille tyttärien kanssa. Kolme lauantaipäivää yhteistä tekemistä ja yhteistä aikaa, lahja meille kaikille.
Paimio opiston keramiikkakurssit ovat kuulemma älyttömän suosittuja. Havaitsen nopeasti, että paikalla on useampi kokenut ja toisensa tunteva tekijä, jotka käyvät opiston kurssilla viikottain.
Päivän kuluessa selviää myös, että kaikki ovat ”päivystäneet”, kun kurssille ilmoittautuminen alkoi. Moni jäi jonoonkin.
Tekemistä alkaa nopeasti säestää puheenporina.
Televisiossa pyörinyt Suuri Keramiikkakisa- ohjelma on kasvattanut kiinnostusta savitöiden pariin. Toki monenlainen käsillä tekeminen on lisääntynyt.
Kokeneemmat osallistujat selvästi tietävät myös mitä ovat tekemässä.
Minulla ei ole hajuakaan, mutta koetan matkia ja kuunnella, kun kurssinvetäjä Tuula Koskinen kiertelee ja vastailee tekijöiden kysymyksiin. Otan savikimpaleen ja kaulimen ja alan kaulita. Aika tuhdilta, mutta myös siloiselta savi käsissä tuntuu.
Valitsin vaalean saven kuullessani Tuulan kertovan, miten saven väri vaikuttaa siihen, miltä esine tai astia valmiina näyttää. Ymmärrän, että muutkin tässä kohden vieraalta kuulostavat pintakäsittelyt voivat yhdessä lasituksen kanssa muuttaa valmiin esineen värin aivan toiseksi.
Lyhytkurssin ideana on, että osallistujat voivat halutessaan toteuttaa kattauksen neljälle. Olin miettinyt, että annoskulhot olisivat käteviä mökille. Alan kuitenkin epäröidä. Minkähän kokoisia ja miten saan niistä vähänkään samanlaisia.
Käyn muottien äärellä monta kertaa, kunnes päätän, että pikkukulhot ovat minulle liian vaikeita.
Päädyn miettimään tarjoiluastioita. Ehkä ne ovat kokemattomalle armollisempia.
Tuula Koskinen kertoo hurahtaneensa saveen ja keramiikkatöihin reilut kymmenen vuotta sitten.
– Omasta harrastuksesta tämä lähti, kävin vuosia itsekin kursseilla ja sitten kävin Forssassa keramiikkakurssin ja päädyin kurssinvetäjäksi.
Hänellä itsellään keramiikkaa on kotona jo melkoisesti, kuulemma ”yksi huone täynnä”. Ja toki esimerkiksi lahjoiksi on mennyt paljon.
– Käsillä tekeminen ja yllätyksellinen materiaali, hän vastaa siihen kysymykseen, mikä savessa kiehtoo.
Nykyisin Tuula ei itse ehdi paljon tekemään, ellei sitten välillä kokeile jotain uutta. Ohjaajan on tietenkin ensin kokeiltava miten jokin toimii.
Opetustilanteissa häntä haastaa, kun kurssilainen esittää vaikeita kysymyksiä. Ohjaajana hän ilahtuu nähdessään aina uudelleen ja uudelleen, miten joku kehittyy.
– Ihmiset ovat tosi taitavia ja luovia. Saven muovaamisessa on oikeastaan vain mielikuvitus rajana.
Muovaamme töitämme kaksi lauantaipäivää. Syntyy astioita, kulhoja, koriste-esineitä. Ne kuivuvat ensin pari viikkoa siellä keramiikan työstöhuoneen hyllyköissä, sitten vuorossa on raakapoltto, jonka jälkeen lasitus. Ensimmäisen lauantain jälkeen meillä on jokaisella jo useita astioita valmiina ja toisella kerralla päästään myös koristelemaan. Tilassa kuuluu usein sana engobe ja meillä olisi käytössä kaapin täydeltä erilaisia väripurkkeja ja siveltimiä. Engobe osoittautuu siis saveen sekoitetuksi väriaineeksi, jota voi maalata saven pintaan.
Kokeilin tehdä sapluunalla kuviota pieneen teepussialustaan, mutta suttasin. Sitten suttasin lisää, ja selitin itselleni ja muillekin, että siinä on nyt tuollaisia epämääräisiä teelehtiä.
Koristelemisen sijaan kopioin kollegalta ihailemani idean ja tein jo muovatessa kulhon pintaan pitsillä kuviopinnan.
Päädyn tekemään useamman erilaisen tarjoilualustan ja -kulhon. Mielihyvä läikähtää, kun Tuula käy vieressä ja sanoo, että ”hyvä, olet selvästi innostunut”.
Välillä kuuluu mäiskähdyksiä , kun joku heittää muovaamaansa savea pöytään tai lattiaan. Jos savea muokkaa liikaa, siihen tulee ilmakuplia, joita voi yrittää poistaa kovilla iskuilla.
Kiertelen katsomassa myös muiden työskentelyä. Jenni Piilikangas mainitsee sanan saviterapia. Sitäpä! Intensiivistä puuhailua ”kädet savessa”.
– Nykyään kun pitää usein keskittyä niin moneen asiaan samaan aikaan, niin tässä mieli rentoutuu. Ihanaa vastapainoa työlle ja arjelle.
Anna Aho ja Jenniina Hulkko ovat hekin kokeneita ja mukana viikottain kokoontuvalla kurssilla.
– Kun tietää, että torstaina illalla on saviterapiaa, se tarkoittaa omaa aikaa, luomista, sanoo Anna.
Hän nostaa esiin myös sen, että kun esine onnistuu hyvin ja päätyy käyttöön, se tarjoaa paljon iloa.
Silja Wargh ja Kaarina Ruusuvirta-Okur tekevät näyttäviä vateja. Hekin ovat kokeneita ja auttavaisia. Neuvoja saa kun vain kysyy.
– Uunista voi tulla ulos mitä vaan , eikä oma ajatus välttämättä toteudu. Lopputulosta ei voi ennalta täysin varmistaa, puhelee Tuula.
Hän sanoo, että toisinaan näkee selvästi, miten tekijän tunne työstä on alkuun se, että pieleen meni. Mutta sitten valmis työ yllättää: paljastaa itsensä ja käyttökelpoisuutensa.
Tämä konkretisoituu, kun hän avaa polttouunin ja alkaa nostella esiin valmiita lasitettuja töitä. Joku esine on mennyt uunissa rikki, ja hoksaan, että saatoin muovata jotain kulhoani niin, että saveen tuli ilmakuplia. Tuula nyökkää: kyllä, ilmakupla voi rikkoa esineen.
Keräännymme ihailemaan valmiita, yksilöllisiä töitä.
Poltan sormen kun en tajua, että esineet ovat vieläkin todella kuumia: Lasituspolton loppulämpö on 1230 ja poltto kestää yleensä noin 7-8 tuntia. Tämän jälkeen jäähtyminen kestää yli vuorokauden ennenkuin uunia voi avata. Tuula käyttää edelleen patalappuja.
Mutta sormi osui, koska upea sinisenruskea sävy vei huomion. Tätä, keraamikko Kyllikki Salmenhaaran kehittämää P30-lasitetta ihailee moni muukin, ja Tuula kertoo löytäneensä sen lasitekurssilla.
Päätän, että tarjoiluastianii voisivat olla tätä lasitetta.
Kirjoittaja osallistui savipajaan kahtena lauantaina maaliskuussa ja viimeinen pajapäivä on edessä huomenna lauantaina.
