Haastattelin viime viikolla henkilöä, jolla on ongelmia puheentuotannon kanssa. Keskustelussa nousi ilmi, että miten usein hän kohtaa ennakkoluuloja. Hän kiitti minua, kun juttelin todella juuri hänen kanssaan ja silmiin katsoen, enkä ottanut kontaktia vain apuna olleeseen tulkkiin.
Olen harmikseni lyhyen elämäni aikana kohdannut paljon ennakkoluuloja kehitysvammaisia ihmisiä kohtaan ja tämäkin tapaaminen osoitti, että asenteet heitä kohtaan eivät ole turhan paljon edistyneet.
Perhepiiriini on kuulunut aina henkilö, jolla on downsyndrooma. Minun silmiini hän on iloinen, välittävä ja nauravainen tyyppi. Sydämeni on särkynyt ihmisten ennakkoluuloista ja joskus syrjinnästäkin. Mitä meistä jokainen voisi tehdä, että meillä kaikilla olisi täällä yhdenvertaiset ja hyvät oltavat asua ja elää?
Ainakin voisimme opettaa lapsillemme taitoa kohdata ihmisiä, jotka näyttävät tai kuulostavat erilaiselta kuin valtaosa väestöstä. Jos suomalaiset oppisivat jo nuorena, että jotain normaalia ei edes ole olemassa ja olemme kaikki velvollisia kohtaamaan ihmiset omina yksilöinään ilman paheksuntaa tai ilkeitä katseita, olisi varmasti monen helpompi toimia sosiaalisissa tilanteissa.
Mietin myös yhteiskunnallista keskustelua. Olemme jokainen vastuussa siitä, miten puhumme ihmisistä, joissa on jotain omanlaistaan. Päätämmekö puhua suoraan kehitysvammaisten oikeuksista ja mahdollisuuksista menestyä työelämässä tai esimerkiksi hoidon piiriin pääsystä. Mielestäni menemme vikaan siinä, jos alamme miettimään ja tekemään journalistista sisältöä erilaisten ihmisryhmien oikeuksista, sillä mitkä ovat todella onnellisen ihmiselämän arvon mukaisia oikeuksia? Mielestäni niitä ei tarvitse turhan pitkään pohtia, vaan aika moni keksii ainakin kolme asiaa, melkeinpä miettimättä.
Itse näen paljon mahdollisuuksia siinä, että on tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa. Voimme oppia kehitysvammaisilta paljonkin. Esimerkiksi kyvyn iloita siitä, kun saa lauantaina ostaa saunaan muumilimsan ja nauttia sen kylmänä löylyjen lämmössä. Tai, kun viimein joku kohtaa itsensä ilman ennakkoluuloja ja pääsee tekemään työtä, josta saa rahaa omistusasuntoon ja itsenäistymiseen.
Lopulta kaikessa on kyse kohtaamisesta. Minua itseänikin kiiteltiin pelkästään silmiin katsomisesta ja toivottiin, että muut uskaltautuisivat sanomaan edes hei. Eteenpäin olemme varmasti menneet, edustihan Suomea taannoin euroviisuissakin kehitysvammaisista ihmisistä koostuva bändi, mutta paljon on työtä vielä tehtävänä.
