Muistatteko tuon lauseen? Vuosia sitten sen takana oli ajatus, että jos näet jonkun naapuruston lapsen tekemässä tyhmyyksiä, niin kannattaisi ystävällisesti puuttua. Kun omat vanhemmat ei välttämättä edes tiedä, mitä lapsi touhuaa. Ajatus oli, että osattaisiin yhdessä jakaa vastuuta siitä, että lapset ymmärtävät tekojen seurauksia ja oppisivat kantamaan vastuun virheistä.
Ajattelin silloinkin, että ei se aina toimi. Oletushan on, että vanhemmat osaisivat olla valitsematta puoliaan ja osaisivat suhtautua oikein tilanteisa, joissa omakin lapsi olisi osapuolena. Ei siihen kaikista ole.
Nykyisin ajattelen, ettei todellakaan voisi koko kylä kasvattaa. Ihan kauhistuttaa ajatuskin, sillä niin monet aikuiset suhtautuvat lasten ja nuorten mokailuun tuomitsevasti ja jopa uhkaavasti. Jotkut jopa kuvittelevat, että ilkivaltaan sortuneen nuoren saa väkivallan avulla käännettyä oikealle polulle.
En hyssyttele, eikä minulla ole kukkahattua, mutta kyllä enemmän kuin ilkitekoja tekevät tenavat, minua kauhistuttavat ne paikalliset, jotka sanailevat somekanavilla tyyliin: ”tulisipa sekin äitin pikkukulta tiellä vastaan”. ” Otan karakan ja …” Tai heittävät tuosta vaan nuoren elämästä mitään tietämättä kommentin, että ”sillä on pissaa päässä”.
On ihan totta, että ilkivalta on ongelmallista ja kallista. Sitä ei missään tapauksessa tule hyväksyä, ja tekijät on pyrittävä saamaan vastuuseen. Mutta kuinka tehokasta tai tehotonta oppi on, jos sitä höystää sanallinen uhkailu? Entä jos kohteena olevan nuoren arjessa sellainen on jo muutenkin päivittäistä?
Totuus ilkivallasta on kuitenkin pääsääntöisesti se, että teko voi olla tyhmä päähänpisto, ajattelemattomuutta, näyttämisen halua tai hetkittäisen pahan olon purkaus. Taustalla voi olla paljon samaa, mikä saa nuo edellä mainitut keskustelupalstan kommentoijat ääneen. Huomion- ja näyttämisen halua.
Usein ilkivallan taustalla on moka, joka tunnustetaan ja josta opitaan. Monet ihan tavalliset ja erehtyvien lasten vanhemmat haluavat, että teosta joutuukin vastuuseen. Itse ajattelen, ettei yksikään vanhempi voi koskaan olla vuorenvarma siitä, etteikö oma lapsi jossain tilanteessa mokaa.
Errare humanum est – erehtyminen on inhimillistä.
Toistuvien ilkivallantekojen ja ongelmien taustalla tilanne kuitenkin lähtökohtaisesti on se, että jokin on nuoren elämässä pielessä. Ja silloin sekin asia kiertyy aikuisiin ja perheen tilanteeseen ja avuntarpeeseen, eikä lapsella asema siinä ole kehuttava.
