Kun saamme lapsen, haluamme hänelle parasta. Puemme hänet kauniiksi katsomiimme kuoseihin, annamme sopivaksi katsottuja leluja ja kutsumme häntä rakastavilla nimityksillä. Toivomme hänelle kaikkea kaunista ja hyvää. Meillä on hänestä jonkunlainen käsitys, jonka pohjalta sen parhaan haemme.
Vaikeinta on olla juurtumatta johonkin käsitykseen siitä, minkälainen tyyppi lapsemme pitäisi olla. Olla heijastamatta häneen odotuksia siitä, miten itse koemme itsemme ja ilmennämme itseämme. Ja mitä ajattelemme oikeaksi: me muotoudumme elämämme aikana, eikä kukaan kasikymppinen ole se sama persoona kuin oli kaksikymppisenä. Itsensä löytäminen ei ole määränpää, vaan muuttuva prosessi.
Tällä tahdon sanoa, että lapsesi on ihana yllätys. Hän ei ole tietynlainen ajatustesi kuvittelema tyttö tai poika, vaan henkilö, joka toivottavasti kasvaa kannustuksella omannäköisekseen. Uskaltaa ilmaista itseään sellaisena, kuin hän todeksi kokee. Kuunnella itseään, tehdä päätöksiä sydämellä, ei ulkoisten odotusten mukaan. Tähän yltääkseen hän ei tarvitse meiltä odotuksia, rajoituksia tai kaavoja, vaan kahta asiaa: mallia, miten me itse olemme juuri sellaisia kuin oikeaksi koemme. Että me elämme ja toteutamme itseämme rehellisesti ja aidosti esimerkkiä näyttäen.
Lapsi yleensä viimeistään murrosiässä murtautuu sopimattomasta rooliodotuksestaan tavalla ja toisella. Murros voi olla kivulias. Mitä kovemmat vaatimukset, sitä isompi muutos/kapina/repäisy. Kovia odotuksia ei voi murtaa kuin tarjoamalla päinvastaista. Pinkkiin puolipakolla puettu vaihtaa kaikki vaatteensa mustaksi ja pitää huolen siitä, että puhetyyli on irtautumista alleviivaa. Kollega antoi minulle aikanaan neuvoksi, että ”vaadi lapseltasi pesut ja hiuksen harjaukset joka päivä, niin pudotus murrosiässä ei ole niin iso, käy edes kerran pari viikossa pesulla”. Hyvä neuvo, pätee muunneltuna moneen. Vaadi lapseltasi säänmukainen ja tilanteeseen sopiva pukeutuminen, kiitos ja anteeksi, niin lapsella on liikkumavaraa ja kapinapudotus pysyy kohtuullisena.
Miten usein haksahdankaan kehumaan lasta ”Hyvä tyttö/poika” tai kehumaan, jos tämä on valinnut päälleen ”sukupuolelle epätyypillisen” värin. Käytän edelleen ajattelemattomasti keskustelussa sukupuolta määrittelijänä tai kerron lapsen olevan tytöksi liikunnallinen. Huoh. Täti saa tehdä töitä omien aivojensa kanssa, kun on kasvaessaan asenteellisesti oppinut, että ”pinkki on tyttöjen väri ja sininen poikien” -teeman. Huvittavaa sinänsä, koska olen itse joutunut olemaan ”rohkea”, jotta olen voinut toteuttaa omaa suomalaista oletusta feminiinisempää, koristeellisempaa (bling) ja värikkäämpää (pinkimpää) ilmiasuani, josta usein saan palautetta. Ei, en ole menossa juhliin, vaan töihin, enkä ole turhamainen tai halua hienostella. Toiseuden eli erilaisuuden kokemus syntyy aika pienestä ja se estää olemasta tosi itsensä. Vuosia pukeuduin siten, kuin oletin tyylikästä tai oikein olevan, koska en uskaltanut kohdata palautetta. Piilotin myös persoonaani ja koitin sopeutua kuhunkin joukkoon. Haluan siis todella oppia huomaamaan yksilön ja olla se salapoliisi, joka ymmärtää mitä tämä lapsi kokee ja minkälainen hän on, jotta voin auttaa häntä osaltani kasvamaan omaksi itsekseen.
Kysymys on siis odotusten ja oletusten deletoimisesta, pois oppimisesta. Meidän ajatustemme muuttamisesta, EI lapsen. Lapset ovat yllätyksiä ja annetaan heidän yllättää meidät. Kukkaan puhkeaa kimppu erilaisia kukkia kaikin värein!
Eliisa Helin
Kirjoittaja on resurssiopettaja Paimion varhaiskasvatuksessa.
