Edesmenneeltä äidiltäni opin miten valtava voima on kyvyllä innostua. Hän piilotti päivittäisellä innostumisellaan sairautensa etenemisen niin itseltään kuin meiltä ja osti sillä todennäköisesti lisävuosia elämäänsä. Hän luki jatkuvasti jotakin ja innoissaan kertoi lukemastaan ja oppimastaan. Hän kokeili uusia ruokareseptejä, käsityömenetelmiä ja liikuntamuotoja. Hän seurasi muotia. Hän sisusti, tutki sukujuuriaan, oli vilkkaassa vuorovaikutuksessa runsaan ystäväpiirinsä kanssa, kävi taidenäyttelyissä, konserteissa, elokuvissa. Tutki uudet ravintolat ja kahvilat, kokeili uutta kosmetiikkaa ja hyvinvointituotteita, kierteli kirpputoreilla, seurasi somea, hoiti viherkasveja. Hän osallistui kirjoittajakerhoon ja innostui kuulemistaan tarinoista. Hän keräsi villiyrttejä ja kokeili uusia ruoka-aineita niin, että isä jo odotti, milloin on tavallista ruokaa. Varmaa oli, että äiti oli jostain innostunut eikä katsonut asiakseen murehtia turhista.
Vasta jälkeenpäin ymmärrän, minkä ihanan esimerkin hän minulle antoi. Sota-ajan lapsena, koko perheensä haudanneena, pitkään sydänsairauksia poteneena ja kehitysvammaisen lapsen kasvattaneena hänellä olisi ollut aihetta voivotteluun. Hän näpäytti isääni ja minua heti, jos yritimme murehtia jostakin. Se oli aivan turhaa, parempi katsoa mitä kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista elämä on pullollaan! Aina löytyy jokin uusi jännä mauste, jota laittaa jauhelihaan, uusi tapa kammata hiuksensa, uusi tuttavuus, uusi idea, ajatus ja näkökulma! Ei ehdi murehtia, painua sohvaan, äristä tai käristä. Vielä viimeisillä voimillaan äiti töpötteli UFF:iin ja oli aivan innoissaan löytämästään kauniista paitapuserosta ja siitä, että ylipäätään pystyi kulkemaan tuon korttelin pituisen matkan.
Minua hävettää miten paljon aikaa olen elämässäni käyttänyt valittamiseen. Olen jo oppinut, että joka kerta, kun alan murehtia jotakin, muistan äidin esimerkin. Tai käyn läpi ajatusleikin: jos nyt menisin ihan vaan vaikka Latviaan valittamaan vaikeuksistani saman ikäiselle, saman taustaiselle, saman tyyppisellä alalla työskentelevälle naiselle, hän nauraisi melko räkäisesti ja haluaisi vaihtaa paikkaa kanssani siltä istumalta. Syvintä Aasia tai Afrikkaa ei kehtaa ajatellakaan.
Terveisiä jäävuoren huipulta, meillä on kaikki hyvin. Innostutaan tänäänkin ihan vaikka mistä!
Eliisa Helin
Kirjoittaja on innoissaan äidin jalanjäljissä
