Eläimiä omistavan ihmisen tulee mietittyä otsikkoa joka päivä. Ihmisen ja eläimen suhteesta käydään paljon keskustelua myös mediassa ja se on hyvä asia. Kiinnostavia näkökulmia tarjoaa tänä vuonna Suomen evankelisluterilaisen kirkon tutkimusjulkaisuja -sarjassa julkaistu artikkelikokoelma ”Eläinteologia ja eläinoikeudet kirkon kysymyksenä”. Se on vapaasti netissä kaikkien luettavana. Kirkon sisässä suhdetta eläimiin on pohdittu jo noin 25 vuotta, mutta tällä vuosikymmenellä kirkkoa on näkyvästi haastettu keskustelemaan tästä muidenkin yhteiskunnan toimijoiden kanssa. Minulla on kunnia toimia kotiseurakuntani Maskun ympäristötyöryhmän puheenjohtajana ja toivon, että pääsen sitä kautta edelleen laajentamaan vuoropuhelua tämän teeman ympärillä. Eläinteologiassa on kyse siitä, että kristinuskosta etsitään eettistä ja moraalista ohjeistusta esimerkiksi siihen, onko ihmisellä oikeus käyttää eläimiä hyväksi ja jos on, niin missä kulkevat rajat.
Muutettuamme 20 vuotta sitten Maskun Kaituriin (jonne muuten juontavat monien tunteman paimiolaisen opettajan Mikko Kaiturin sukujuuret), saimme vihdoin mahdollisuuden laajentaa omaa eläinporukkaamme pelkästä kissasta kanoihin, lampaisiin, kaneihin, lehmiin ja sikoihin. Maatilamatkailutoiminta oli viitekehys, johon eläinvalikoima liittyi – tavalliseen palkkatyön oheen tämä olisi ollut liikaa. Pääasia yritystoiminnassa oli tilan ja eläinten esittely vierailijoille, mutta lisäksi tuotimme munia, lihaa ja maitoakin kotitarpeiksi. Niinpä eläimen elämää ja elämän lopettamista tuli mietittyä paljon ja siitä myös keskusteltiin vierailijoiden kanssa paljon. Hyvin yleinen kysymys oli: ”Kuinka te voitte tappaa eläimiä, joita hoidatte täällä joka päivä?” Vastaukseni oli: ”Kuinka voisin syödä eläintä, jonka hyvästä elämästä tai sen arvokkaasta lopettamisesta minulle ei olisi takeita?” Nyt kun eläinmäärämme on pienentynyt ja kukkopoikia lukuun ottamatta pataan pistettävää ei ole omasta takaa, on pitänyt kääntyä muiden tuottajien puoleen – siis silloin, kun lihaa syödään; toki kasvisruoka kuuluu ravitsemussuositusten mukaisesti arkipäiväämme. Järjestimme kesällä isot juhlat ja ruokatarjoiluissa kaikkein kriittisin osa oli karjalanpaistilihojen alkuperä. Paimiosta saa laiduntavan sian lihaa, kiitos Perkkiön tilalle ja erityisesti isännälle todella hyvästä keskustelusta lihojen noudon yhteydessä! Sauvosta hain Paimionjokilaakson luonnonlaidunlihaa, iso kiitos nautojensa avulla luonnonhoitoa tekevälle Salmensuun tilalle!
Monia saattaa pelottaa se, että maailma muuttuu ja jopa koulujen uskonnonopetuksessa keskustellaan eläintuotannosta. Entisenä opettajana totean, että olisi erittäin huono asia, jos opetussuunnitelmat eivät seuraisi aikaansa. Kun eläinteologia on ollut kirkossa tapetilla jo neljännesvuosisadan, on sen näyttävä myös opetuksessa. Erityisesti luokanopettajilla on täysi työ yrittää pysyä mukana kaikkien oppiaineiden sisältöjen kehittymisessä; me aineenopettajat saamme sentään keskittyä vain muutamaan tieteenalaan. Mielestäni keskustelua ei pidä pelätä. Jos ihminen löytää toiminnalleen vahvat eettiset ja moraaliset perusteet maailmankatsomukseensa perustuen, on hänen helppo noudattaa valitsemaansa linjaa ja esimerkiksi motivoitua maksamaan laadusta.
Ruuan tuottajan pitää saada arvostusta työlleen niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Meidän juhlamme olisivat varmasti tulleet edes vähän edullisemmiksi, jos olisimme tinkineet lihan laadusta, mutta tätä vaihtoehtoa ei missään tapauksessa harkittu. Kannustan muitakin pohtimaan omaa suhdettaan eläimiin ja tekemään kestäviä valintoja itsemme ja maailman parhaaksi!
Marjukka Kulmala
Kirjoittaja on vesiensuojelun ja ympäristökasvatuksen parissa työskentelevä ex-paimiolainen.
