Keski-ikäiselle miehelle, tai henkilölle, oman rajallisuuden tunnustaminen on toisinaan kivulias kokemus. Kuinka voi olla mahdollista päästä tähän ikään ja joutua kiihtyvällä tahdilla juoksemaan kärryjä kiinni?
Vuosi sitten vaihdoin työpaikkaa. Uudessa paikassa kaikki olivat tuntemattomia, keski-ikä kymmenen vuotta edellistä vähemmän ja vuosien vakiinnuttama asema ”guruna” vaihtui keskivertokeijoksi (ei mitään Keijoja vastaan, kirjaimet rimmaavat). Kaikki, työtehtävistä alkaen, oli uutta ja tuntematonta.
En tunne täältä ketään, en osaa näitä juttuja, miksi tein tämän, kuinka pian paljastun. Häpeän alle musertuminen jomottaa vaihtoehtona. Soitto ja olisin voinut palata vanhaan, siihen minkä osaan vasurilla vaivatta tuottaa. Halu päästä eteenpäin, oppia, tekemään uusia asioita uudella tavalla piti pään häpeämeren pinnalla. Häpeä muistuttaa meitä epätäydellisyydestämme ja erehtyväisyydestämme, joka liikaa annosteltuna lamauttaa ja kohtuudella pitää nöyränä selviytymään haasteista.
”Se on rajuu, että elämässä utelias pärjää, että löytäjä saa pitää.
Sun ei mitään tartte anteeks pyytää, etkä voi.
Hei pistä virtaa sähkökitaraan ja kohta täällä soi”
– Miljoonasade –
Kesällä minuun luotettiin Nummisuutarin Eskon roolin verran, joka näin jälkeenpäin näyttäytyy melkoisena luottamuksena. Hahmo ja tarina olivat itselleni lähes tuntemattomat, päädyinkin rakentamaan hahmoa olemassa olevan materiaalin pohjalta (kuunnelmat ja elokuvat). Ensimmäisten harjoitusten palaute vei uuden äärelle, ”Sami, me ei olla tekemässä Suomi-leffaa, sun täytyy löytää tähän oma juttu”. Eskolle häpeä on ohikiitävä hetki, josta jatketaan täysillä eteenpäin, tärkeintä on olla auki elämälle. Elämä kantaa, tuoden valittavat ratkaisut hetkeen.
Olemme valintojemme summa.
Sami Virta
Kirjoittaja on Sauvon Elävän Kulttuurin seuran aktiivi, joka nähtiin kesällä kesäteatterissa
Eskon roolissa.
