Pienessä yhteisössä tunnetaan toinen toisensa, niin työkaverit kuin seurakuntalaiset. Vaikea siellä on puhua ”asiakkaista”, kun nuo ihmiset samalla ovat naapureita, muuten tuttuja tai vähintäänkin jonkun tutun perheenjäseniä. Pienessä yhteisössä on pakko puhaltaa yhteen hiileen, tehdä yhdessä, ja välillä vähän muutakin kuin mikä varsinaisesti itselle kuuluu. Tällaisissa yhteisöissä näkee vielä hautausmaan haravointitalkoita, seurakuntalaisia tuomassa kukkia alttarille ja vielä sellaistakin, että talot vuorollaan tuovat joulukuusen kirkkoon. Ja vaikka yhteisö on pieni, se ei silti välttämättä ole sulkeutunut. Itse koin tämän vahvasti viime keväänä, kun sain tehtäväkseni vastata pienestä, mutta sinnikkäästä Vehmaan seurakunnasta, ja ihastuin siihen, miten ihmiset olivat halukkaita tekemään työtä yhteisönsä hyväksi.
Tämän syksyn olen saanut työskennellä alkuperäisessä ja nykyisessä kotiseurakunnassani Piikkiössä. Se on Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä toiseksi pienin seurakunta. Mutta verrattuna moniin muihin palveluspaikkoihini se on selvästi suurempi. Onko tämä juuri sopivan kokoinen, jotta se ei ole liian haavoittuva, mutta tarpeeksi pieni antamaan tilaa paikalliselle omaleimaisuudelle ja omille perinteille? Riittävän pieni myös siten, että tavallisten ihmisten ja seurakuntalaisten panos on merkittävä? Loppujen lopuksi taitaa olla kuitenkin niin, että yhteisömme luonne riippuu meistä itsestämme – meistä kaikista yhdessä!
Tuija Leeste
seurakuntapastori,
Piikkiön seurakunta
