Perjantaina Toivonlinnan kristillisessä yhteiskoulussa järjestettiin harvinaislaatuinen aamuhartaus. Vieraaksi saatiin koulun entinen englanninopettaja, Kaisu Kaarima, joka täytti pyöreät sata vuotta. Kaisu Kaarima tuli Toivonlinnaan opettajaksi vuonna 1936.
– Eräällä tunnilla muistan, kun Veijo löi Ritvaa kirjalla päähän. No, hän oli tietysti vähän pihkassa häneen. Komensin molemmat luokasta ulos, ja koko tapahtuma nauratti meitä kaikkia. Mutta silloin yhtäkkiä käytävästä tulikin rehtori! Hän pyysi minua juttelemaan ja oli sitä mieltä, että en saa pidettyä luokkaa kurissa, Kaarima kertoi.
Kaarima sai koko juhlayleisön kuuntelemaan hiiskumatta kertomuksiaan, joita hän muistaa hämmästyttävän hyvin. Hän muistaa luokassa istuneiden oppilaiden nimet sekä istumapaikat ja jopa tiettyjä käännöstehtäviä.
– Kerran eräs oppilas käänsi lauseen ”streets are full of rush and noise” näin: ”kadut ovat täynnä venäläisiä ja norjalaisia”, Kaarima nauroi.
Pianonsoitto toi Toivonlinnaan
Siihen, miten Kaisu Kaarimasta tuli alun perin opettaja, liittyy myöskin tarina.
– Olin siskoni kanssa kansakoulun kevätjuhlassa. Oli ihana päivä, lämmintä, linnut lauloivat, aurinko paistoi. Silloin jostain ylhäältä tuli ajatus, se oli kuin lintu, joka lensi minun päälleni: minusta tulee opettaja!, Kaarima muisteli.
Ylioppilaaksi pääsyn jälkeen oli aikomus pyrkiä opettajaseminaariin. Sitä ennen oli kuitenkin opeteltava soittamaan pianoa.
– Minulle suositeltiin, että mene Toivonlinnaan, siellä opit soittamaan. Täällä minua pyydettiinkin opettajaksi, ja siihen se seminaarijuttu sitten jäikin, hän kertoi.
Siitä lähtien Kaarima on asunut Piikkiössä. Juhlatilaisuudessa oli mukana myös hänen lähiomaisiaan, joista poika piti pienen puheen ja sukulaistyttö Elviira esitti koskettavan lauluesityksen isoisotädilleen.
Päivittäin lenkille
Tilaisuudessa Kaarimaa haastatteli Toivonlinnan nykyinen uskonnonopettaja ja pastori Jyrki Vehkavuori, jonka ensimmäinen englanninopettaja Kaarima oli ollut. Se, mikä on Kaariman pitkän iän salaisuus, kiinnosti tietenkin yleisöä.
– No on sinulla Jyrki vaikeat kysymykset. Muistan kun ennen luokan perällä istui sellainen pulleaposkinen poika, jolle minä sain esittää vaikeita kysymyksiä, Kaarima sanoi.
– Niin, nyt saan antaa potut pottuina, Vehkavuori jatkoi nauraen.
– No niin. Minä vaan en kehdannut sanoa sitä pottua, Kaarima hymyili ja jatkoi:
– Eihän sitä itse voi valita, miten pitkään elää. Mutta äitini kuoli 94-vuotiaana ja isä oli melkein yhtä vanha. Se on geenijuttu varmaan.
Kaarima asuu yksin ja liikkuu säännöllisesti.
– Ei mene päivääkään, etten kävisi lenkillä. Koko ikäni olen liikkunut paljon ja täällä Toivonlinnan metsissäkin hiihtänyt. Silloin oli talvisin paljon lunta ja tuolta vuorelta laskettiin suksilla alas. Siihen aikaan ei käytetty hiihtohousuja, vaan pitkässä hameessa hiihdettiin. Muistan eräänkin kerran, kun olin hiihtämässä isoäitini vanhassa hameessa, ja kävikin niin, että hame repesi alhaalta ylös asti. Poishan siinä piti lähteä, Kaarima muisteli nauraen.
