Mutta kyllä edelleen postilaatikolle on kiva mennä, kun tietää, että siellä saattaa olla jokunen joulutervehdys. Joskus jopa kuminauhalla yhdistetty nippu kortteja ja kirjekuoria. Toista se on kuin valkoinen ikkunakirjekuori.
Mikä ihana tunne, kun käsi tavoittaa laatikosta jotain. Melkein jännittää millainen kortti sieltä tällä kertaa nousee. Ehkä peräti itse askarreltu.
Entä kuka on lähettäjä, ja millaisen kuvan valinnut?
Maku muuttuu: joskus kaikki tonttu ja joulupukkikortit ilahdutti perhettä niin paljon, ja nyt kaunis hillitty maisema.
Ui jui jui, entä tuo kaikkien aikojen huippu: pieni paperinpala, johon lapsi oli kirjoittanut itse eri värein: ” Hyvää joulua, olette kivoja naapureita”.
Ruuhkavuosien aikaan joulukorttien lähettäminen oli suuri stressin aihe, koska silloin niitä todellakin piti lähettää. Äitini saattoi Pohjanmaalta soitella montakin kertaa, että olenko jo hoitanut. Osoitelistalla oli nippu sukulaisia, joita oli tavattu häissä ja hautajaisissa, osaa joskus vuosia sitten. Anopin perujakin tuli nippu itselle vieraita sukulaisia, ja muistan kun puoliso kerrankin kysyi ”Ai, elääkö *-*-* vielä?”.
Osoitteita selviteltiin. Kortit ostettiin ja kirjoitettiin kiireessä. Niinpä eräskin kliimaksi koitti, kun puoliso tuli postilaatikolta nippu kädessään, luki saapuneita tervehdyksiä ja kysyi: ”Ollaanko me lähetetty näille?” Tai kommentoi, että ”eihän tuosta sun käsialasta saa nimestä selvää”. Sen jälkeen hänen tehtäväkseen siirtyi osoitteiden kirjoittaminen. Sinä vuonna joitakin joulukortteja meni perille vasta tammikuussa, kun joku postissa selvitti saajan. Näitä tarinoita tuntevat varmaan muutkin kuin lääkärit.
Niin muuttuu maailma: kun korttitulva alkoi pienentyä, ja lapset aikuistuivat, joulukortteja alkoi taas kaivata.
Muutamana viime vuotena korttistressi on muuttunut korttiterapiaksi. Nytkin jo lokakuussa hankin erilaisia askartelutarvikkeita ja korttipohjia. Ja sitten eräänä päivänä koittaa hetki, kun joulustressini purkautuu joulukorttien askarteluun. Muutaman tunnin askarteluhetki rauhoittaa kummasti.
Puolisoa huvittaa ja muualle muuttaneet lapset pitävät minua hassuna kun leikkaan, liimaan ja sommittelen. Mutta se tuntuu yllättävän kivalta – ja buumerilta.
Tästäkin huolimatta tälläkin viikolla tiistai-ilta tuli eteen yllättäen.
Ei niitä tuotoksia kaikille riitä (eikä kehtaa lähettääkään), mutta minulle kortti on edelleen enemmän, kuin plimplom facessa tai whatsapilla.
Taina Tukia
