Näin todetaan ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 23. artiklassa.
Nykykäsityksen mukaan työnteko on yhteiskunnallinen oikeus, joka taataan kaikille työhön kykeneville.
Vai taataanko? No, siihen yhä vahvasti pyritään.
Entisaikoina maaseudulla luokiteltiin työhön kykeneväksi miltei jokainen, ellei esteenä ollut vakava vamma tai sairaus. Periaatteena oli, että kukin tekee työtä ikänsä ja jaksamisensa mukaan. Verkkainenkaan työnteko ei ollut häpeäksi, kunhan yritti parastaan.
Työelämässä mukana oleminen on useimmille paitsi tärkeä toimeentulotekijä myös merkittävä hyvinvoinnin lähde. Onhan meillä luontainen pyrkimys saada asioita aikaiseksi. Pieniä, suuria tai jotain siltä väliltä. Samalla täyttyy tarve olla osa ryhmää, jolla on sama päämäärä.
Tämän lehden seuraavalla aukeamalla kerrotaan, kuinka osatyökykyisiä sparrataan työelämään Peimarissa.
Joku saattaa pohtia, mitä tarkoittaa osatyökykyinen.
Osatyökykyisyydestä ei ole yhtenäistä määritelmää. Osatyökykyisiä voivat olla esimerkiksi vammaiset, pitkäaikaissairaat, vakavasta sairaudesta toipuvat tai elämänkriisin kokeneet. Työ- ja toimintakyky on voinut alentua myös sosiaalisten syiden takia.
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan osatyökykyinen on henkilö, jolla on käytössään osa työkyvystään ja halu tämän kyvyn käyttämiseen.
Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus on juhlallinen asiakirja, mutta sitä voi soveltaa myös pienesti arjessa. Esimerkiksi tarjoamalla työharjoittelua tai osa-aikatyötä.
Peimarissakin on käynyt usein niin, että kun työtön työnhakija on ”saanut jalkansa ovenväliin”, on myönteisiä asioita alkanut tapahtua. Ei ehkä heti, mutta jo muutamien viikkojen kuluessa.
Yhteiskunnassa hyvät asiat poikivat monesti uusia hyviä asioita. Tosin myös ikävillä asioilla on taipumus kasautua. Sikäli maailma ei ole läheskään aina reilu.
Me kanssaihmiset voimme kuitenkin olla ystävällisiä ja reiluja, mikä voi johtaa kauaskantoisiinkin seurauksiin.
Mutta silloin on oltava myös rohkeutta luottaa.
