Viime vuonna ilmestynyt paimiolaistaustaisen kirjailija Juha Hurmeen Kenen Kalevala? käsittelee kansalliseepoksenamme pitämämme teoksen alkuperää ja kertoo tarinaa siitä, miten ja miksi Elias Lönnrotin keräämistä runoista ja kokoamasta teoksesta muodostui lähes pyhänä pidetty opus.
”Onko Kalevala ryöstettyä kulttuuriperintöä?” kysytään kärkkäästi kirjan takakannessa ja jatketaan: ”Hurmeen kirjallinen ruumiinavaus Kalevalalle on kulttuurinen ja poliittinen kauhukertomus siitä, kuinka elävä karjalainen perintö muumioitiin pyhäksi suomalaiseksi kirjaksi.” Hurmeen kirjoitustyyli on kärkkään humoristinen, mutta yleistajuisuudestaan ja vetävyydestään huolimatta se nojaa laajaan lähdepohjaan, eikä sen väitteitä ole tuulesta temmattu.
Lönnrotin kollaasi
Teos lähtee liikkeelle Kalevalan tarinoiden tiivistyksellä, missä Hurme on inspiroitunut Anders Larssonin vuonna 1999 julkaistusta Kalevala för lata -teoksesta ja suomentaa sitä esimerkiksi näin: ”He unohtivat tyystin sen seikan, että Ainolla oli oma näkemys. Hänen näkökulmastaan Väinämöinen oli vain kamala ukko. Hikinen katse ja kuivat huulet, isoisän ikäinen — Väinämöinen oli niin piinallisen kaukana hänen ihannetyypistään, että hän meni ja hukutti itsensä, tyttöparka, tuosta vain yhtäkkiä.”
Kun Kalevalan tarinat on muistutettu mieleen, siirrytään Hurmeen teoksessa Lönnrotin matkoihin. Tässä osiossa Hurme osoittaa, miten Lönnrot ei ollut vain objektiivinen keräilijä, joka olisi tallentanut kansanrunoja suoraan runonlaulajien suusta, vaan Lönnrot muun muassa normalisoi kieltä, suomensi karjalankieltä, sensuroi seksiä, ylevöitti tyyliä, lisäsi taistelukohtauksia, vähensi naisnäkökulmia, korosti miesten urotekoja ja sepitti kokonaan uusia draamoja. Erillisistä yksittäisistä runoista Lönnrot sepitti yhtenäisen kertomuksen.
Hurme kertoo, miten Lönnrotin aikana ja (osin vielä nykypäivänäkin) kuviteltiin, että Lönnrot ”löysi” muinaisen kansallistarinan, joka oli vain runonlaulajien suissa pirstoutunut ja nyt Lönnrot palautti muinaisrunouden yhtenäiseksi eepokseksi. ”Tuntuu siltä, että vain Lönnrot itse tiesi, että kirja oli hänen konttorissaan järjestelty kollaasi eikä mystisessä muinaisuudessa taottu ikitotuus”, Hurme kirjoittaa.
Karjalaisuus häivytetty
Alkuperäinen Kalevala julkaistiin vuonna 1835 ja uudempi versio siitä vuonna 1949. Kun ensimmäisessä versiossa alaotsikossa vielä mainittiin ”wanhoja Karjalan runoja”, jätettiin maininta Uuden Kalevalan versiossa pois. Hurme kertoo, miten uudesta, kansalliseepokseksi nostetusta teoksesta haluttiin häivyttää karjalaisten ja muiden itämeren kansojen osuus runojen lähteenä pois ja korostettiin teosta suomalaisena. ”Kalevala on kuitenkin fakelorea, kansanperinteeksi väitettyä Lönnrotin sommitelmaa monenkirjavista aineksista”, Hurme muistuttaa.
Kalevalan julkaisu osui aikaan, jolloin suomalaista kansallisidentiteettiä rakennettiin ja Kalevala sopi tarkoitukseen hyvin. Karjalaisuutta sitä vastoin ei pidetty omana kulttuurinaan vaan muinaisjäänteenä.
”Kansallisromanttinen hihhuliliike karelianismi alisti alueellisesti laajan ja monimuotoisen Karjalan – itäisen valtavan kaistan Inkeristä Kannaksen kautta Vienaan – suomalaisen muinaisuuden muistopuistoksi. Kalevala kourassa patikoineet pyhiinvaeltajat eivät halunneet nähdä alueen ihmisiä aikalaisinaan ja vertaisinaan, vaan muinaisen sankariajan taantuneina jäänteinä.”
Hurme taustoittaa teoksessaan myös Kalevalan mystifiointia sekä sen näkymistä nykypäivänkin kulttuurissa. Kalevalasta on lainattu nimiä niin pankeille kuin suunnistuskilpailulle. ”Kalevala uusintaa itseään ahkerasti sarjakuvissa, fantasiakirjallisuudessa, tieteisfiktiossa, lastenkirjoina, värityskirjoina, konsolipeleissä ja metallibändien sanoituksissa.”
Ansiokkaana Kalevala-lainana Hurme huomioi turkulaisen Jenna Kostetin Neulottu Kalevala -teoksen, jossa Kalevalasta inspiroituneiden neulemallien lisäksi tuodaan esille Kalevalan moninainen tausta näin:
”Suomenkielisten lisäksi nykyisen Suomen alueella elää sekä ruotsin-, saamen- että karjalankielistä vähemmistöä. Suomalaisen mytologian sijaan lienee parempi puhua itämerensuomalaisesta mytologiasta, sillä naapuriheimot ja -kansat ovat vaikuttaneet vahvasti toistensa perinteisiin. 1800-luvulla autonomian ajan Suomessa Kalevalan varaan alettiin rakentaa suomalaista identiteettiä, ja se on vaikuttanut suuresti myös suomalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin. Tässä yhteydessä Kalevalan karjalaiset juuret on usein häivytetty tai ne ovat unohtuneet.”
Hurme väittää, että Suomessa kansainvälisen perinteen kansallistamishanke jatkuu yhä. Hän perustaa väitteensä muun muassa Helsingin Sanomien vuoden takaiselle jutulle, jossa puhutaan Kalevalasta vain suomalaisena kulttuurina, vaikka huomioidaan Lönnrotin runonkeräysmatkat Vienan Karjalaan.
”Tiedolliseksi summaksi saadaan: Vienan Karjalan kansanrunot ovat suomaista kulttuuria. Ei tämä kauhean kaukana kulttuurisesta omimisesta ole. Nykytiedon valossa karjalaiset ovat kuitenkin oma kansa, jolla on oma kieli ja kulttuuri”, Hurme muistuttaa.
Juha Hurme on kotoisin Paimion Veikkarista, minkä hän myös Kenen Kalevala? -teoksessa tuo esille. Veikkarista on kotoisin myös Jyväskylän yliopiston antropologian ja etnologian professori Outi Fingerroos , joka on tutkinut karjalaisuutta. Häneltä Hurme kysyy teoksessaan karjalaisuudesta ja Kalevalasta.
Fingerroos sanoo, että karjalaisten runojen esittäminen suomalaisina on ongelmallista, mutta asialla on monta puolta. ”On paljon mutkikkaampi kysymys, olemmeko omineet sieltä asioita, jotka eivät kulttuurisessa mielessä kuuluisi meille lainkaan. Tuohon aikaan tapahtui myös luontevaa kulttuurista siirtoa, eikä suinkaan kaikki alueelta saatu ollut siten ryöstelyn tulosta. Siten Kalevalaakin voidaan toisaalta pitää suurena työnä karjalaisten puolesta. Muuten runoja ei välttämättä tunnettaisi yhtä laajasti kuin nykyisin. ”
Ehkä tärkeämpää kuin kinastella siitä, kenelle Kalevala kuuluu, on lukiessa teosta huomioida teoksen tausta. Se, että kyseessä ei ole yhtenäinen kansalliseepos, vaan historian saatossa muovautuneen suullisen perinteen rippeitä ja runoja kerättynä suurelta alueelta ja eri kansoilta.
