Naapurikaupungissa Liedossa on uudistettu keskiaikaista kivikirkkoa ennakkoluulottomasti. Ehkä jopa radikaalilla asenteella.
Kalusteet on pantu uusiksi ja alttari sijoitettu keskelle. Urkuparvi on poistettu, ja kirkko on kauttaaltaan yhdessä tasossa. Kun lisätään vielä siirtyvät irtotuolit ja muusta rakennuksesta ulkoneva ”Leipähuone”, niin joku saattaa kysyä, että onko menty liian pitkälle.
Kysymys on hankala. Vanhojen kivikirkkojen suojeluaste ja -vaatimukset ovat korkeinta mahdollista tasoa. Ja hyvä niin. Toisaalta kirkot ovat vajaakäytössä. Monisatavuotiset tilaratkaisut ovat usein jarruna, jopa esteenä, uusille toimintamuodoille.
Kirkon saneeraus on pian totta myös Paimiossa. Täälläkin tulee pohdittavaksi, että miten uudenlainen toiminnallisuus ja yhteisöllisyys – sekä pyrkimys esteettömyyteen – tulee huomioida peruskorjauksessa.
Keskustelu avattiin tiistai-illan yleisötilaisuudessa Paimion kirkossa.
Vanhan kivikirkon saneeraukseen ei ole standardiratkaisuja. Ellei lähdetä pelkästään siitä, että uusitaan tekniikkaa ja korjataan rakenteita siltä osin kuin on välttämätöntä.
Ihan toimiva sapluuna sekin. Silti kannattaa visioida ja kartoittaa vaihtoehtoja. Kuten tiistaina todettiin, muutosten ei tarvitse olla peruuttamattomia. Eikä kovin näkyviäkään. Saatikka häiritseviä.
Liedossa on kirkkosalin osalta tehty jo viime vuosisadan loppupuolella melko voimakkaita sisustamiseen ja sisustusmateriaaleihin liittyviä ratkaisuja. Niiden tai kenties jo aikaisempienkin toimien myötä kirkkosalin yleisilme ei ole Liedossa – holvistoja lukuun ottamatta – voimakkaan historiallinen. Jospa se on osaltaan sallinut uusimuotoisia ratkaisuja.
Paimion kirkossa on ehkä jäljellä hiven enemmän autenttisuutta suhteessa kirkon rakentamisvuosisataan.
No, nämä ovat asiantuntijajuttuja, joten parempi olla esittämättä itseään viisaampaa. Mutta varsinaisten käyttäjien eli seurakuntalaisten ääntä kannattaa kuunnella.
