Viime viikon ampumavälikohtauksen jälkeen ennätysmäärä lapsia ja vanhempia haki tukea netin ja puhelimitse toimivien keskusteluväylien kautta. Esimerkiksi SPR kertoi, että lapset soittivat peloissaan kun taas vanhemmat puolestaan miettivät, miten tapahtuneesta pitäisi puhua. Joissakin yhteydenotoissa paljastui, että lapsia huolestuttivat myös aikuisten tunteikkaat reaktiot tapahtumiin. Lapsia ahdisti ja pelotti.
Monessa perheessä vanhemmat kangistuivat siihen, etteivät oikein tienneet tai osanneet aloittaa asiasta puhumista. Vanhemmat olivat epätietoisia myös siitä, onko asia otettava esiin vaikka lapsi ei siitä mitään kysyisi.
Niin toki on, että perusarjen jatkuminen on turvallista ja tuttua. Tällaisten tapahtumien jälkeen myös rauhoittavaa. Usein kuitenkin on tärkeää ymmärtää, että lapset osaavat piilottaa huolensa. Lapset myös osaavat kerätä ympäristöstään havaintoja ja huomioita, jotka saattavat jäädä painamaan.
Lasta ei suojella olemalla puhumatta, vaan kysymällä ja tarjoamalla mahdollisuus keskustella. Some ja uutisointi tavoittavat lapset siinä missä vanhemmatkin, ja siksi on vanhemman tehtävä arvioida, milloin on tarpeen käydä tapahtunutta läpi lapsen kanssa ja missä määrin.
Näin varsinkin kun paikallisestikin törmättiin – toki ajattelemattomasti toteutettuun – uhkaukseen, jonka koulu joutui ottamaan vakavasti ja kertomaan myös julki.
Paimiossakin on jälkikäteen kuulunut marinaa siitä, reagoitiinko kouluissa riittävästi Vantaan ampumistapaukseen. Yksi kaipasi sitä ja toinen tuota reaktiota koululta. Näiden kommenttien lukemisesta tuli hiukan outokin olo.
Se, miten koulut toimivat, ei kai kuitenkaan ole pääasia. Tärkeintä on se, miten vanhemmat ja oma perhe reagoi. Tämäntapaisten onnettomuuksien jälkeen hiljaisen hetken voi viettää ja uhria kunnioittaa myös ihan oman perheen piirissä. Se itse asiassa on myös keino, jolla pystyy jakamaan surun tunteen ja keskustelemaan tapahtumista. Myöhäistä se ei ole vieläkään.
