Enää aniharva veteraanisukupolven edustaja on läsnä Kansallisen veteraanipäivän juhlallisuuksissa. Eturivissä on iso aukko.
Monissa kunnissa eletään jo aikaa, että sotiemme veteraaneja ei ole enää elossa. Kaikki heistä eivät ehtineet koskaan kuulla kiitoksia ja arvostuksen osoituksia, joita tälläkin kerralla juhlissa esitettiin.
Sodan ja kotimaan puolustamisen kysymykset ovat jälleen ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan, kun sota vyöryy päivän uutisista silmille (sivut 18-19). Lapsilla saattaa koulussa olla kavereita, jotka ovat paenneet sotaa Suomeen esimerkiksi Ukrainasta.
Sotaveteraaniyhdistysten työtä jatkavilla perinneyhdistyksillä on edessään iso savotta miettiä ja toteuttaa itse ja yhdessä yhteistyökumppanien kanssa veteraaniperinteen välittämistä nuoremmille ja tuleville sukupolville. Eräs tapa tehdä näin on järjestää yhteisiä tapahtumia koulujen ja miksipä ei muissakin tapahtumissa. Ehkä myös perheiden sisällä on hyvä miettiä, mitä tiedämme ja muistamme niistä ajoista, kun vaari oli sodassa ja miten mummo pärjäsi silloin. Yllättävän usein perheiden sisällä jäävät käymättä ne keskustelut, joita pitäisi.
Veteraaniperinteen toimijoiden on tärkeää myös miettiä tarkoin sitä, miten menneisyydestä ja sotavuosien saavutuksista ja uhrauksista puhutaan? Miten ne sanallistetaan yhä uusille sukupolville? Aiemmin puhuttiin yleisesti, että rauhan paras tae on varautuminen. Sekään ei tunnu enää aivan oikealta, kun katsoo viimeksi kuluneita vuosia.
Mitä haluamme nuortemme muistavan, mitä haluamme heidän oppivan?
Veteraanit usein itse toistivat kertoessaan sodasta ja elämästä sen jälkeen, että kaveria ei jätetä. Se on viesti, joka on kestänyt ja jonka soisi kestävän aikaa monessakin mielessä. Kuten vaikkapa nyt, kun jollain tavalla tuntuu siltä, kuin kävisimme jonkinmoista taistelua myös sen puolesta, millaisia palveluja jatkossa sairaina saamme, miten ja missä vanhuksemme hoidetaan ja mitä nämä aiemmin meille lähes maksutta tuotetut palvelut jatkossa kustantavat.
Tai toisaalta, näin vappuaatto kun on, pitänee esiin nostaa myös tietynlainen solidaarisuus sen suhteen, että miten kaikki pärjäämme, kun pääosaltaan tämä elämä kuitenkin tukeutuu siihen, että mahdollisimman moni tekee jotain työtä ja hankkii siten elantonsa. Olisiko yhteisen hyvinvoinnin vuoksi nytkin syytä kaivaa esiin kyky pyrkiä yhdessä kohti parempaa tulevaisuutta?
