PAIMIO/ Marika Mulari
Räpälän vanhalla kirkonpaikalla on viime viikon ajan tehty arkeologisia kaivauksia. Kaivaukset ovat osa Paimion 700-vuotisjuhlallisuuksia, tulokset nyt tehdyistä löydöistä ehtivät valmistua juuri juhlavuoteen. Kaivaukset jatkuvat vielä alkuviikon, mutta tähän mennessä tehtyjä havaintoja ja löytöjä esiteltiin sunnuntain yleisötilaisuudessa.
– Tällä paikalla on ollut useampia kirkkoja, viimeisin kirkko on kadonnut paikalta viimeistään 1700-luvun alussa, jolloin tänne on vielä haudattu ihmisiä, kertoo kaivauksista vetovastuussa oleva kenttäarkeologi ja yliopisto-opettaja Juha Ruohonen .
Alueella on tehty arkeologisia kaivauksia jo 1930-luvulla, mutta tutkimukset olivat melko pienimuotoisia ja ne tehtiin sen aikaisilla menetelmillä. Idea uusiin tutkimuksiin tuli Paimio-Seuralta ja kaivaukset ovat yhdistyksen, kaupungin, seurakunnan ja Turun yliopiston arkeologian oppiaineen yhteishanke.
Yksi kaivauksien päämääristä oli selvittää, jatkuvatko viimeisimmän kirkon rakenteet lännessä mahdollisesti aiemmin oletettua pidemmälle. Näitä etsittyjä kivirakenteita onkin viikon aikana saatu kaivettua esiin.
– Lisäksi tämän nyt esiin kaivetun kiveyksen läheltä on löytynyt rautanauloja ja vihreän tasolasin paloja. Vihreä tasolasi on ollut tuolle ajalle tyypillistä ikkunalasia, kirkas lasi oli tuolloin vielä harvinaista, Ruohonen kertoo.
Vihreän lasin lisäksi kaivauksissa löytyi harvinaisempaa sinistä tasolasia, jonka Ruohonen arvelee olevan mahdollisesti peräisin alttarin yläpuolella olleesta koristeellisemmasta ikkunasta.
Kirkon rakenteiden tutkimiseksi avatun kaivauksen lisäksi lähempänä jokitörmää on toinen kaivausalue.
– Sieltä on löytynyt jopa viikinkiajan merkkejä, Ruohonen paljastaa.
Kyseisen alueen kaivauksen tarkoituksena on ollut selvittää tarkemmin 30-luvulla peltomaasta löydettyjen ja tuolloin pystyyn nostettujen kivipaasien arvoitusta.
– Näistä ei tarkasti tiedetä, mihin ne liittyvät, kivissä ei ole nimiä, eikä vuosilukuja. Etsimme näiden kivien ympäriltä näytteitä, millä voi esimerkiksi radiohiiliajoituksen avulla määrittää iän näille kiville, Ruohonen kertoo.
Kaivausten aikana aiemmin pystyyn nostettujen kivien vierestä on löydetty uusia, pienempiä laakakiviä.
– Ne voivat olla joko aiemmin tuntemattomia hautakiviä tai näiden isompien kivien tukikiviä, Ruohonen pohtii.
Paimion kaivauksiin haluttiin yleisölähtöinen näkökulma. Räpälässä kävi viikon aikana tutustumassa noin kolmesataa koululaista Paimion kouluista. Lisäksi yleisölle tarjottiin mahdollisuus ilmoittautua vapaaehtoisiksi kaivajiksi.
– Täällä on ollut lähes neljäkymmentä vapaaehtoista, jotka ovat olleet todella innostuneita, kertoo paimiolainen arkeologi Jaana Riikonen .
Erityisesti Riikonen haluaa kertoa Konstasta ja Antonista , jotka kävivät luokan kanssa tutustumassa.
– Pojat kysyivät opastuskierroksella, saavatko hekin tulla kokeilemaan kaivamista. Ajattelin, että kyllähän sellainen mahdollisuus on järjestettävä ja innokkaat pojat tosiaan tulivat kaivamaan heti kun heidän koulupäivänsä yhdeltä loppui, Riikonen kehuu.
Yksi vapaaehtoisista kaivajista on paimiolainen Johanna Vasamaa , joka rapsutti maata sunnuntain helteessä jo kuudetta päivää putkeen.
– Minulle oli kertynyt ylityövapaita, joten otin tämän viikon vapaaksi osallistuakseni kaivauksiin. Minua kiinnostaa menneisyys ja menneisyyden ihmisten elämä, Vasamaa perustelee innostustaan.
Viidennellä luokalla, kun ala-asteella alkoi historian opetus, alkoi myös ystäväkirjojen sivuille ilmestyä uusi kirjaus, unelma-ammattini: arkeologi. Sitten kun Indiana Jones vielä televisiossa menestyksekkäästi pelasti hindumytologian Sankara-kivet, valinta oli selvä, minusta tulisi arkeologi.
Kuten arvata saattaa, elämä kuljetti muualle ja meni muutama vuosikymmen, kunnes vihdoin viime viikolla kädessäni oli pieni kaivauslasta, rikkalapio ja lupa kaivaa. Olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi kaivauksille yhdessä ystäväni kanssa, joka myös totesi tulleensa toteuttamaan nuoruuden haaveitaan.
Itselläni oli mahdollisuus kaivaa kohdasta, josta joku minua aiemmin osallistunut oli jo ehtinyt kaivaa näkyviin muutaman kiven, joiden arveltiin kuuluvan aiemmin tuntemattomaan osaan vanhasta kirkosta. Kaivoimme helteessä kolmisen tuntia. Välillä kuului vain hiljaista rapsutusta ja välillä ilahtuneita hihkaisuja, nyt täällä on jotain! Jokainen rautanaula ja lasinpala oli riemukas löytö, vaikka niiden historiallista merkitystä ei siinä hetkessä osannutkaan arvioida.
Kaivamisella oli suorastaan meditatiivinen vaikutus, lastan sivulla hipsuttelua ei pystynyt lopettamaan, vaikka polviparat huusivatkin kahden tunnin kyykkimisestä. Alkupäivästä loopilla pyörineet arjen murheet unohtuivat hetkeksi kokonaan.
Arkeologisilla kaivauksilla järjestelmällisyys on erittäin tärkeää, jotta kaikki saadaan tarkasti dokumentoitua. On edettävä ruutu kerrallaan ja kaivettava jokainen ruutu aina samaan tasoon. Ei auta, vaikka ruudustani, oletettujen perustuskivien lomasta alkaakin törröttää ison luun pää, aarre on jätettävä paikoilleen ja sen kaivaa esiin seuraavan tai sitä seuraavan kerroksen kaivamiseen osallistuva vapaaehtoinen. Onneksi saamme vastauksia viimeistään ensi vuonna.
Marika Mulari
