Kahden viikon kuluttua vihollinen ei ollut Helsingissä, vaan torjuttu, mutta tilanne oli erittäin uhkaava Suomelle. Sallassa puna-armeija oli jo lähes Pelkosenniemellä, yrittäen päästä selustaan, mukanaan torvet sekä ”karamellejä Oulun lapsille”. Monet rintamat olivat murtumispisteessä. Tuolloin presidentti Kallio piti radiopuheen, jossa kertoi tilanteen vakavuuden ja kehoitti Suomen kansaa rukoilemaan.
Seuraavana päivänä puna-armeijan hyökkäys Pelkosenniemellä alkoi loskassa, mutta sitten pakkanen laski -30:een ja siitä -40:een. Vihollisen aseet, vaunut ja kalusto jäätyivät ja eteneminen halvautui. Toinenkin yllättävä väliintulo tapahtui – puna-armeijan autonkuljettaja sai osuman ja lyyhistyi äänitorven päälle. Ääni luultavasti oli perääntymiskäsky, sillä vihollisen joukot pakenivat sekasorrossa.
Tätä muistellessa huomaa ajattelevansa, että jos torvet eivät olisi jääneetkään Kainuun korpeen, meillä ei olisi ehkä vapautta ajaa tärkeinä pitämiämme asioita. Ehkä ilman Jumalan apua Pelkosenniemellä ei olisi mahdollista valittaa mihinkään käräjäoikeuteen Jumala-sanasta, jopa korvausta vaatien, sillä oikeutta, ei ehkä kansaakaan, olisi.
Nyt se vapaus, raskain uhrauksin säilytetty, meillä on. Saamme ilmaista mielipiteitämme vailla pelkoa pidätyksistä. Jollei niitä Jumala-sanan sanomisesta nyt ala vähitellen tulla.
Maija Itälä
Kirjoittaja on Sotien 1939-1944 Sauvon perinnetoimikunnan jäsen.
