SAUVO, NEPAL
Kymmeniä kilometrejä eteen ja tuhansia metrejä ylös. Taivaallisen kauniita maisemia, kylmiä öitä ja loputtomia pudotuksia. Tätä kaikkea oli Sauvon sivistysjohtajan Elli Sainion loma marraskuussa. Sainio matkusti yhdessä 14 muun suomalaisen kanssa Nepaliin Himalajan vuoristoon vaeltamaan.
Sainiolla oli matkalleen kaksi tavoitetta: ylittää itsensä ja kerätä rahaa hyväntekeväisyyteen. Vuoristovaelluksen järjesti hyväntekeväisyysjärjestö Kapua, joka kerää varoja kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Kapuan yhteistyökumppaneina toimivat muun muassa Väestöliitto, Taksvärkki ry, Kynnys ry ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry.
Omaa matkaansa varten Sainio keräsi ryhmänsä kanssa rahaa Nepalin nuorten ja vammaisten henkilöiden oikeuksia ja seksuaali- ja lisääntymisterveyttä edistävään työhön. Kapuan tavoitteena on, että jokainen osallistuja kerää hyväntekeväisyyteen saman verran euroja kuin on metrejä reitin korkeimmalla huipulla. Nepalin matkan osalta tämä tarkoittaa 5416 euroa per osallistuja. Sainion potissa on tällä hetkellä reilu 4000 euroa.
– Isoin osa on tullut siitä, että olen järjestänyt naisten padelturnauksia, Sainio kertoo.
Koko ryhmän tavoite on 85 000 euroa. Keräysmittari näyttää tällä hetkellä piirun vajaata 60 000 euroa.
– Hyväntekeväisyys oli isoin syy, miksi lähdin tähän mukaan. En lähtenyt sillä mielellä, että lähdenpäs nyt toteuttamaan itseäni, ostan kaikki uudet kamat ja lähden kuluttamaan maailman luonnonvaroja. Minulle oli tärkeää, että matkalle oli eettinen peruste, Sainio perustelee.
Ilman lämmitystä
Kymmenpäiväisen vuoristovaelluksen aikana Sainion ryhmä suoritti Annapurna Circuit -vaelluksen. Annapurnan korkein huippu nousee yli 8000 metriin, mutta tällä vaelluksella sitä ei huiputettu. Reitti kiemurtelee Annapurnan vuorijonon rinteillä ja huipentuu Nepalin korkeimman vaellussolan, Thorung Lan, ylitykseen.
Sainio kertoo, että vaelluspäivät noudattivat pitkälti samaa kaavaa. Aamulla herättiin aikaisin ja aamupalan jälkeen lähdettiin vaeltamaan. Perille seuraavaan majapaikkaan saavuttiin tavallisesti kolmen–neljän aikaan iltapäivällä. Yötä vasten päälle piti pukea lämpimästi, sillä vaikka päivisin päästiin välillä vaeltamaan T-paidassa ja shortseissa, yöllä lämpötila saattoi tippua kymmenen astetta pakkasen puolelle.
– Majataloissa ei ollut lämmitystä. Ainoastaan ravintolasalissa oli yleensä kamiina, jonka ääreen keräännyimme lämmittelemään. Iltaruoan jälkeen kahdeksan aikoihin menimme makuupusseihin nukkumaan näin, Sainio sanoo ja esittää vetävänsä makuupussin hupun tiukasti kasvojensa suojaksi.
Aina kun reitti vei vaeltajia korkeammalle, varattiin päivästä aikaa ohuempaan ilmanalaan tottumiselle. Kylään saapumisen jälkeen Sainio kiipesi porukkansa kanssa vielä sata metriä korkeammalle ja laskeutui takaisin alas.
– Aina pitää käydä ylempänä ja nukkua alempana. Silloin keho tottuu siihen uuteen tasoon, johon on tultu, Sainio selittää.
Odotuksia kovempi kokemus
Vaikka Sainio oli varautunut kovaan kokemukseen, hänelle tuli yllätyksenä ohuen ilmanalan vaikutus omaan jaksamiseen ja riittävän syömisen tärkeys.
– Syömisen määrä täytyy pitää ihan käsittämättömänä, siihen en osannut varautua. Söin yhtenä aamuna neljä Mars-patukkaa, mikä kertoo siitä, kuinka paljon siellä kuluu energiaa, Sainio naurahtaa.
Oman haasteensa matkalle toi sairastuminen. Lähes jokainen matkaajista, myös Sainio, kärsi jossain kohtaa reissua vatsataudista.
– Vaelluksella vaan pitää mennä eteenpäin. Kun ruoka ei maistunut, niin olihan se aikamoista taapertamista. Mutta tsemppasimme toisiamme, Sainio sanoo.
Myös reitti oli Sainion ennakko-odotuksia haastavampi. Kovat korkeuserot ja jyrkät pudotukset tekivät vaeltamisesta välillä pelottavaa.
– Reitillä oli pitkiä riippusiltoja, joista pisin oli 380 metriä. Niitä kävellessä mietin, että jos tästä tipun, niin olen mennyttä, hän kuvailee.
Haasteista huolimatta jokainen ryhmän jäsen pääsi perille asti. Kaksi jäsentä kiipesi korkeimmalle huipulle hevosen kyydissä, mutta muut pääsivät perille omin jaloin. Helppoa se ei ollut.
– Lähdin vähän henkseleitä paukutellen, että kyllä yhden Nepalinkin tuosta hoidan. Jouduin todella paljon nöyrtymään, Sainio myöntää.
Takaisin härvelipyörään
Haastattelun aikaan Sainio on ollut takaisin Suomessa reilun viikon verran. Matkan aikana hankitut kokemukset saavat hänet mietteliääksi ja kyseenalaistamaan omaa tapaansa elää.
– Oli yllättävän vaikeaa palata takaisin arkeen. Vaikka töihin oli kiva tulla, niin kaikki se muu elämä, jonka olen aikatauluttanut, tuntuu ihan liialta. Täällä sitä ollaan taas härvelipyörässä, Sainio pohtii.
Nepalin erilaiset elinolosuhteet jäivät Sainion mieleen. Vuoristossa vesi saadaan vuorilta, kun lumen ja jään sulamisesta syntyvä vesi virtaa alas kyliin, jossa se kerätään johtoja pitkin asukkaille. Vuorilta saatava vesi on paikallisten elinehto.
– Siellä puhutaan ilmastonmuutoksesta todella paljon. Kun vuorten lumet sulavat, ei siellä voi enää elää, sillä vettä ei saada mistään muualta, Sainio painottaa.
Muutokset näkyvät vuorilla jo nyt. Vaeltajien opas kertoi, että lumihuippuisten vuorten lumiraja nousee jatkuvasti ja jäätikkö, jonka he näkivät, on pienentynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana valtavasti. Myös talvi alueella on lyhentynyt.
– Ennen lumi satoi joulukuun alussa, mutta nyt se tulee ehkä vasta helmikuussa. Siellä muutokset ovat todella suuria, Sainio sanoo.
Vaelluskärpäsen puraisu
Itsensä voittamisen ja haastamisen lisäksi Sainio arvostaa matkalta saamaansa näkökulmaa omaa elämäänsä. Lisäksi palkinnoksi saadut uudet ystävät ovat lähellä sydäntä.
– Meistä tuli reissun aikana todella tiivis porukka. Kun tämän ikäisenä saa 14 uutta ystävää, niin se on ihan mahtavaa, hän hymyilee.
Kun Sainiolta kysyy, lähtisikö hän uudelleen samanlaiselle vaellusreissulle, hän naurahtaa.
– En ihan heti noin korkealla. Mutta jonnekin vaellusreissulle haluan lähteä ja Nepaliin haluaisin joskus takaisin.
Vaelluskärpäsen puraisema Sainio pohtii, että seuraavaa retkeä varten hänen pitää panostaa pitkäkestoiseen liikuntaan.
– Eilen juttelin yhden kaverini kanssa, joka on pitkänmatkanjuoksija, että saisinko alkaa treenata hänen kanssaan, hän hymyilee.
