PAIMIO 700
Ensimmäinen kirjallinen merkintä Turun itäpuolella sijaitsevasta Paimiosta on vuodelta 1325.
Siksi Paimio 700 -juhlavuotta vietetään juuri nyt 2025.
Mutta asumatonta seutua Paimio ei ole ollut tuhansiin vuosiin. Näillä seuduin on asuttu likimain siitä lähtien kun maa on ollut selkeästi merenpintaa korkeammalla.
Ihminen on aina halunnut nimetä asuinseutunsa. Sitä päivämäärää, jolloin ensimmäisen kerran lausuttiin ääneen – tai kuiskattiin – sana Paimio, emme kuitenkaan tule koskaan tietämään.
Täsmennettäköön, että sana Paimio mainitaan virallisessa asiakirjassa ensimmäisen kerran vasta v. 1555, jolloin kirjoitusasuna on Paimio sokn.
Ruotsiksi kirjoitettiin pitkään, että Pemar sokn ja latinaksi esimerkiksi, että parrochia Peymarum.
Ihmemetalli pronssi
Tiedetään, että Paimiossa oli ihmiseloa jo kampakeraamisella ajalla (3500–1900 eaa.). Varhaiskampakeraamisen ajan tunnetuimpia asuinpaikkoja Suomessa on nykyinen Toispuolojannummi Paimion Askalassa.
Kyseessä on parisataa metriä pitkä, runsaat sata metriä leveä soraharju. Se oli suosittu asuinpaikka pitkään. Paimion pitäjähistorian mukaan alueelta on löydetty useita eri aikakausien asutuskerrostumia.
Samalla myös kampakeramiikkaa, joka on saanut nimensä kamman jälkeä muistuttavasta leimakoristelusta.
Aikojen kuluessa useita kivikauden löytöjä on tehty lisäksi esimerkiksi Paimion Oinilan kylän Luonnonmaan ja Alholan mailta.
Vähin erin opittiin tekemään pronssia sekoittamalla kupariin tinaa.
Se oli vähintäänkin yhtä mullistavaa kuin mikroprosessorien kehittämistyö runsaat puoli vuosisataa sitten.
Varsin pitkään pronssi oli kallista ja harvinaista tuontitavaraa. Siitä tehtiin ensi sijassa aseita ja työkaluja, vähitellen myös koruja.
Suomen eteläisillä ja lounaisilla rannikkoalueilla on useita satoja – ellei peräti muutamia tuhansia – pronssi- ja rautakautisia kiviröykkiöitä. Paimiossa niitä on runsaat kolmekymmentä.
Paimion Penimäen muinaispolun opastaulut kertovat, että kiviröykkiö oli muinoin eräänlainen ”julkinen monumentti”, jolla käytiin luultavasti sukupolvesta toiseen ja suoritettiin tiettyjä rituaaleja:
– Se oli tarkoitettu ikuiseksi muistomerkiksi rakentajien ja paikan yhteydestä.
Pronssikautinen kiviröykkiö on toiselta nimeltään hiidenkiuas. Paimiossa Penimäen kohdalla puhutaan myös ”Penimäen vareesta”.
Hiidenkiuas rakennettiin yleensä korkealle kalliolle – paikalle, josta oli laajat näköalat useaankin suuntaan.
Penimäessä vedenpinta oli pronssikaudella (1700 eaa-500 eaa) noin 15-20 metriä nykyistä korkeammalla. Paikka sijaitsi tuolloin merelle työntyvässä niemessä.
Penimäen muinaispolun opastaulu taustoittaa ajanjaksoa seuraavasti:
”Pronssikaudella asetuttiin asumaan pysyvästi taloihin, hoidettiin nautakarjaa ja lampaita, opittiin kutomaan pystykangaspuilla, viljeltiin ohraa ja vehnää.”
Eräänlaista varhaista pienviljelyä, jonka tehomaatalous vasta aivan äskettäin selätti.
Jylhä Rekottila
Rekottilan Linnavuori sijaitsee Paimion keskustasta noin neljän kilometrin etäisyydellä. Kaakon suunnalla, Kevolan länsilaidalla. Linnavuorelle johtaa kaksi vaihtoehtoista polkua, joista toinen on selkeästi loivempi.
Paimio-seura on pystyttänyt alueelle kaksi opastaulua.
Kohde oli tunnettu jo 1800-luvulla. Vuonna 1885 Suomen suuriruhtinaskunnan silloinen muinaismuistojen tutkinnan ykkösmies, valtionarkeologi Hjalmar Appelgren kävi paikan päällä tarkastelemassa vuorilinnaa. Hän kaivoi samalla hautaröykkiötä.
Käynnin seurauksena Appelgren laati paitsi kertomuksen tutkimusmatkastaan myös neljä piirrosta Rekottilan hiittentarhoista sekä yleiskartan, jossa näkyvät sekä linnavuori että röykkiöt.
Muita arkeologisia kaivauksia ei ole tehty, mutta kohde on tutkittu pintapuolisesti vuosina 1927, 1996, 2005, ja 2014.
Kohteen ympäristössä on tehty myös kasvillisuuskartoitus.
