PAIMIO 700/ Maria Kesti
Räpälässä kummastuttiin, kun Kylänpään tontille ilmestyi halkeama. Se oli niin syvä, että pohjaa ei näkynyt.
Seuraavana päivänä puolenpäivän tienoilla alkoi tosissaan tapahtua. Kylänpään portti ja sen pylväät painuivat maan sisään kokonaan piiloon. Taloja vajosi maahan niin, että vain katot jäivät näkyviin. Loput kellahtivat nurin. Jokainen Kylänpään kymmenestä rakennuksesta tuhoutui tavalla tai toisella, kerrotaan Paimion historia -kirjassa.
Elettiin 1600-lukua. Maa vajosi Räpälässä syksyllä 1683 ja jäi asiakirjoihin, sillä lampuoti Jussi Laurinpojalle myönnettiin avustusta tuhojen vuoksi.
Maan liikehdintä ei jäänyt ainutkertaiseksi. Asiakirjojen ja vanhojen lehtijuttujen perusteella maata on vajonnut ja vyörynyt Paimiossa vuosisatojen aikana usein.
Myös Suomen tuorein suurvyöry tapahtui Paimiossa, kun maata lähti syksyllä 2021 liikkeelle Tammisillassa rakennusyhtiö NCC:n läjitysalueen reunalta.
Hiekka ja savi ovat huono yhdistelmä
Onko Paimio erityinen maanvyörypaikkakunta? Kyllä ja ei, vastaa Turun yliopiston geologian professori Antti Ojala, joka työskentelee myös Geologian tutkimuskeskuksen tutkimusprofessorina.
Paimion vieremät kalpenevat Salon rinnalla, jota voi pitää Suomen maanvyörypääkaupunkina. Toisaalta geologiselta kannalta Paimio on samaa jatkumoa Salon kanssa. Maisemaa rytmittävät korkeat kalliopaljastumat, joiden välit ovat täynnä savea.
Paimion pelloilla seistään käytännössä vanhalla merenpohjalla, jonka päällä oli jäätikön vetäytyessä yli sata metriä Itämerta. Merestä pilkisti kallionpäitä, joista aallokko huuhtoi aineksia pois. Seurauksena kallioiden juurille kerrostui 20–40 metriä paksut savipatjat, jonka joukkoon ja alle aallokko muodosti hiekkakerroksia ja -taskuja.
Juuri saven ja hiekkakerrosten yhdistelmä saa maaperän herkästi liikkeelle. Pohja-, sade- ja sulamisvedet valuvat mäkien päältä saven alle hiekkaan, sillä vesi pystyy etenemään helposti hiekassa mutta ei savessa.
– Kun vettä kertyy paljon, hiekkaan syntyy painetta, ja silloin päällä oleva savi lähtee liikkeelle, Ojala selittää.
Lisäksi mannerjäätikön ja meren väistyttyä Paimion savipinta oli tasainen, mutta vesi uursi siihen jokilaaksot. Sama jatkuu yhä: joki etsii reittiään, ja törmät sortuilevat perässä.
Ihminen häiritsee savea
Pelkkiä luonnonvoimia ei voi syyttää. Jokilaaksot ovat hedelmällistä viljelysmaata.
– Metsä ja aluskasvillisuus sitovat juurillaan tehokkaasti maaperää aloilleen. Kun metsät raivataan pelloiksi, maa lähtee herkemmin liikkeelle. Lisäksi ojitus muuttaa maaperän vesiolosuhteita, Ojala taustoittaa.
– Aina kun savea häiritään, sitä kasassa pitävät ominaisuudet heikkenevät ja savi lähtee liikkeelle.
Nykyään vyöryjä aiheuttaa myös rakentaminen ja maanteillä jyräävä liikenne.
– NCC:n vyöryn taustalla oli klassinen ihmisen aiheuttama kuormitus, jossa läjitys savikkoalueelle ylitti maan kantokyvyn. NCC:llä oli lupa läjittämiseen, joten haitat menivät luvan myöntäjän piikkiin. Jälkiviisaana voi sanoa, että onhan tällainen paikka riskialtis, missä maamassat tukeutuvat savikkoalueeseen.
Ojala ennustaa, että maanvyöryjen määrä kasvaa ilmastonmuutoksen aiheuttamien sateiden ja talvien leudontumisen vuoksi. Maaperä vettyy.
9-metrisiä kakkuja katosi
Ojala merkitsi Kunnallislehdelle karttaan, missä Paimiossa on sattunut vuosisatojen mittaan vyöryjä. Hän teki merkinnät GTK:n Maankamara-kartan perusteella, mutta kaikki vyöryt eivät siellä enää näy.
– Kun Paimiosta lähdetään merelle Paimionlahdelle, alue on hyvin tasainen. On vaikea sanoa, onko siellä ollut vyöryjä. Se on vanhaa merenpohjaa, joka on jo tasoittunut. Lisäksi rakentaminen peittää vanhoja vyöryjälkiä.
Viimeksi mainitusta syystä esimerkiksi Vähäjoen sillan luona sattuneet isot vieremät eivät enää erotu.
NCC:n vyöry jätti jälkeensä 150 x 50 metrin kokoisen arven.
Ojala arvio kokoluokan olleen sama Paimion muissakin suurimmissa vyöryissä, joita löytyy varsinkin Paimionjoen varrelta keskustan ja radan pohjoispuolelta.
– Loput vyöryt ovat olleet aika pieniä, enemmänkin jokieroosion aiheuttamia lumpsahduksia.
Pieniemmät maankamarakartasta erottuvat Paimion vyöryt ovat olleet 30 x 50 metrin kokoisia. Vertailun vuoksi: Salon isoimmat vieremät ovat olleet 300 x 400 -metrisiä.
Ojala arvioi, että Paimion isoimmissa vyöryissä on maata lähtenyt 7–9 metrin korkeudelta pois, viiden keskipituisen suomalaismiehen verran.
– Se on aikamoinen massa, joka on lähtenyt yhtäkkisesti liikkeelle. Kyllä se aina hätkäyttää, kun kohtaa luonnonvoimien suuruutta.
Sortuiko Paimion kirkko jokeen?
Salossa Uskelan emäkirkko meni joen maanvyöryssä purkukuntoon ja muuttui kuuluisaksi, kun Zacharias Topelius kirjoitti siitä Maamme-kirjaan. Toisinaan kuulee, että myös Paimion kirkko Räpälässä olisi kaatunut jokeen.
Tästä ei ole varmuutta, toteaa arkeologi Juha Ruohonen , joka teki Räpälässä kaivauksia viime keväänä.
– Ainakaan viimeisimmälle Räpälän kirkolle ei ole käynyt näin.
Viimeisin kirkko oli käytössä 1300-luvulta 1600-luvun loppuun, ja se ihan vain purettiin. Sillä oli Räpälässä useita edeltäjiä, mutta näistä kirkoista ei tiedetä juuri mitään. Voi siis olla, että jokin niistä on kärsinyt maanvyöryistä.
Todennäköisintä silti on, että eri tarinat ovat menneet sekaisin. Räpälän viimeisin kirkko hylättiin samoihin aikoihin, kun vieressä Kylänpään talot vajosivat maan sisään.
– Kirkon ja kirkkomaan vyörymistä Paimionjokeen estettiin paaluttamalla jokirantaa, ja viime kaivauksissa näitä paalutuksia saatiin esille. Paalutus on oikeasti toiminut, koska maata on vyörynyt kyllä kirkkotarhan ulkopuolella, kertoo Ruohonen.
Toisaalta paalutus voi myös käynnistää maanvyöryjä tärisyttäessään savipatjaa.
Tiettävästi ainakin osa hautausmaasta on päätynyt Räpälässä jokeen. ”Vielä tänäkin päivänä, kaivettaessa paikalla, sattuu lapio tartumaan johonkin vaalenneeseen luuhun ja joessa on tavattu kiviä, jotka ovat peräisin joko kirkon kivijalasta taikka kirkkomaan aitauksesta”, kirjoitti Turun Sanomat 26.9.1929.
”Jokeen tuli uusi mutka”
Maanvyöryjä sattui Paimiossa ja Salossa paljon 1900-luvun alkupuolella, todennäköisesti rakentamisen ja autoliikenteen nopean lisääntymisen vuoksi.
Vuonna 1940 syntynyt Paimio-konkari Jouko Mäkinen on asunut sekä Paimionjoen että Vähäjoen varrella ja muistaa useita pienehköjä vieremiä. 1950-luvulla maata vyöryi esimerkiksi Vähäjoen pohjoispuolella Kohisevan alajuoksun lähellä.
– Siitä jäi äkkijyrkkä törmä. Rakennuksia ei mennyt, vaan ihan laidunmaata. Se täytti joen, ja jokeen tuli uusi mutka, hän kertoo.
– Vähäjokilaakson törmät olivat talvisin ahkerassa käytössä. Niitä pitkin lasketeltiin suksilla. Siitä samasta kohdasta ei pitkään aikaan enää menty, ettei se vierisi uudestaan.
Seuraavalla vuosikymmenellä vyöryi Paimionjoen varrella Askalassa. Nykyään näkyvät arvet maankamarassa voivat kuitenkin erehdyttää, sillä paikalta on haettu myös hiekkaa.
– Ja parikymmentä vuotta sitten Postinkujanvarresta putosi leikkimökki puolittain Vähäjokeen. Siellä meni runsaasti maata. Ja teurastamon alapuoleltakin lähti niihin aikoihin Paimionjokeen isosti maata.
Kuusiaita purjehti isännän ällistykseksi Vähäjoessa
Vähäjoella rymisi pääsiäisenä 1938. Rantatöyrästä sortui nelisenkymmenen metrin matkalta, ja se miltei täytti uoman. Samalla luhistuivat kunnallislautakunnan esimies Vilho Aron iso ulkorakennus, jossa oli sauna. Myös tiilistä tehty kellari tuhoutui.
”Olimme torstai-iltana saunassa, emmekä aavistaneet mitään epäilyttävää ja vasta aamulla pääsimme tapahtuneesta perille. Vaimoni aamulla kuuden seutuvilla noustuaan ylös rupesi ikkunasta ulos katsoessaan päivittelemään, että nyt on joenpuoleinen kuusiaita hävinnyt sen pitkän tien”, kertoi Aro 17.4.1938 ilmestyneessä Turun Sanomissa.
”En sitä oikein ottanut uskoakseni, mutta kun nousin asiaa itsekin katsomaan niin näin asian totta olevan: osa kuusiaitaa purjehti jo Vähäjoessa.”
TS raportoi uteliasta väkeä olevan mustanaan tiirailemassa näkymää. Ulkorakennuksen saunapää oli jutuntekohetkellä vielä paikoillaan, mutta vajonnut rakennuksen osa oli kiskaissut saunasta palomuurin hajalle.
Ulkorakennuksesta oli kiireen vilkkaa tyhjennetty tavaraa, mutta kellarin juurikkaat ja mehupullot olivat jääneet paksujen maaröykkiöitten alle. Uusi Suomi tiesi tarkentaa, että kellari oli vasta pari vuotta sitten valmistunut. Ulkorakennus oli 12-metrinen, ja siinä oli sijainnut myös autovaja.
Uusi Aura raportoi naapureista, jotka viettivät nyt unettomia öitä pelätessään saman toistuvan omalla tontillaan. Lisäksi lehti kertoi, että 1920-luvulla oli Vähäsillan lähellä postitalon tonttialueella mennyt jokeen ulkorakennus ja melkein pankkikin. Myös Spurilan kohdalla oli muutamia vuosia aiemmin vierinyt niin, että joki oli mennyt tukkoon ja veden oli täytynyt etsiä uusia reittejä. Vanhat paimiolaiset puolestaan muistelivat, että noin 40 vuotta aiemmin Sillankorvan tilan navetta suistui jokeen.
”Paimiolaiset ovat jo pitkän aikaa olleet selvillä niistä vaaroista, jotka uhkaavat näiden jokien varrella asuvia, mutta koska olisi erittäin vaikeata ja kallista ryhtyä vahvistamaan jokien äyräitä, on siitä ollut pakko luopua”, kirjoitti Uusi Aura.
Hämeen Sanomat raportoi parin päivän kuluttua, että vieremä jatkuu yhä ja on enää neljän metrin päässä Aron rakennuksen portaista. Vesi oli noussut kaksi metriä, ja perhe oli paennut vuokrahuoneistoon asumaan. Naapurin ulkorakennusta oli alettu purkaa ja siirtää muualle turvaan.
Emäntä ehti juuri ja juuri Vähäsillan yli, kun romahti
Marraskuussa 1938 jyrisi Vähäsillan luona.
Ensin havaittiin sillan länsipäässä asemamies Heikkilän tontin kohdalla repeämä, ja suuri määrä maata painui jokeen. Veden juoksu pysähtyi ja pohjamuta nousi pinnalle. Pian vieremän mukana jokeen romahti kolmasosa sillasta. Se katkesi länsipuoleisesta liikuntasaumasta.
”Onni onnettomuudessa oli, että se sattui päivällä, sillä pimeässä varmaan ainakin joku kulkijoista olisi suistunut vieremän rotkoon”, kirjoitti Kunnallislehti 24.11.1938. ”Mainittakoon, että eräs linja-auto ylitti sillan vain muutamia sekuntteja ennen vieremää ja emäntä Randell, Vähämoisiosta, ajoi polkupyörällä yli kun sillan päässä jo oli kämmenen levyinen rako.”
Heti emännän päästyä toiselle puolelle silta romahti. Samoihin aikoihin kirkkoväki oli palaamassa koteihinsa ja sai kukin kiertää mistä parhaiten pääsi. Partiolaiset auttoivat asettamalla joen pohjamudalle lautoja, joita pitkin pääsi kulkemaan. Maitoautojen piti kiertää Hiidenalan tai Tomeron kautta, mutta lisäksi maitokannuja kannettiin miesvoimin joen yli.
Silta oli vasta hiljattain valmistunut. ”Kuten muistetaan, valmistui Vähäsilta viime lokakuun 1 päiväksi ja rakennusaikana käytetty varasilta poistettiin n. kuukausi takaperin. Nyt se on jälleen rakennettava paikalleen, ennenkun päästään särkynyttä betonisiltaa korjaamaan.”
Myöhemmin Sosialisti-lehti raportoi, että Vähäjoelle oli sortuman vuoksi tuotu Kirjalan vanha lossi. Paikalla vieraili lukuisia insinöörejä ja nimihenkilöitä ihmettelemässä tuhoa. Sortunut silta oli ollut kymmenen metriä pitkä, 3-aukkoinen ja rautabetonista valmistettu.
Pankki menetti ulkorakennuksensa seinän
Marraskuisena aamuna 1923 muutamat miehet huomasivat Vähäjoen rannalla, sillan alapuolella, maan haljenneen useasta kohdasta.
”Miesten vielä katsellessa huomiotaan alkoikin maa sanotulta kohdalta luisua jokeen. Kaikkiaan vieri jokeen 5–600 neliömetriä, tukkien joen kokonaan ja nostaen joen liejuisen pohjan näkyviin”, kirjoitti Raahen Seutu 8.11.1923.
Tämän jälkeen maa repesi lähellä Länsi-Suomen Osake-Pankin Paimion konttorin ulkorakennusta. Parin tunnin kuluttua maa sortui uudelleen ja vei mennessään pankin ulkohuoneen tiilistä rakennetun sivuseinän.
