Isäni oli sodassa viisi ja puoli vuotta. Hän astui varusmiespalvelukseen toukokuussa 1939 ja hänet kotiutettiin marraskuussa 1944. Koko sodan ajan hän kirjoitti vanhemmilleen. Sodan jälkeen isä ei kertonut kokemuksistaan, mutta kun 1960-luvun alkupuolella olin hänen mukanaan kyläsepän pajalla, kuulin kylän miesten puhuvan sodasta. Paja oli kylän veteraanien yhteinen olohuone. Sanaa veteraani ei tosin käytetty. He olivat sodasta selvinneitä rintamamiehiä, toistensa tarinoissa aseveljiä ja poikia, iältään silloin kahta puolta neljääkymmentä. Mielessäni ihmettelin pojista puhumista, koska minusta he kaikki olivat vanhoja.
Kotikyläni koulussa oli seinällä sankaritaulu. Taulussa oli teksti Isänmaan edestä ja yhdeksäntoista koulun entisen oppilaan valokuvat sekä nimet. He olivat kaatuneet talvi-, jatko- tai Lapin sodassa. Taulussa oli kolme veljesparia ja 19 vainajaa oli paljon pienen kylän uhriksi. Sodasta palasi kylään isäni lisäksi 45 miestä. Kun kymmenisen vuotta sitten aloin tehdä sukututkimusta ja luin isäni kirjeitä, nimet taulussa ja miehet pajalla tulivat tutuiksi. Helmikuussa 1944 isäni kirjoitti: ”Vai täällä Vilhokin on.” Loppuvuodesta 1924 syntynyt Vilho kaatui Ihantalassa heinäkuussa 1944 yhdeksäntoistavuotiaana. Saman ikäluokan poikia oli kylästä useita rintamalla.
Ylihuomenna on Lapin sodan päättymisestä 80 vuotta. Päivä on myös Kansallinen veteraanipäivä, jota on vietetty vuodesta 1987. Veteraanipäiväksi Muistissa avautuu tänä keväänä uudistettu näyttely, jossa nostetaan esiin veteraanien ja sotasukupolvien kokemuksia ja merkitystä yhteiskunnassa sotien jälkeen sekä jokapäiväisen rauhan rakentamisen tärkeyttä.
Outi Kortesuo
Kirjoittaja on Piikkiö-Seuran puheenjohtaja.
