Vastaväite: Voi olla, mutta…. välttämättä toinen ei halua moikata, parempi tutkailla, onko hän juttutuulella? Näkyy kulkevan katse maassa – ei tupata likelle. Näin voi tosin sitten, ainakin pimeässä mennä pitkäänkin, ettei tule juteltua. ”Ei, ei mittä!”. Se on täälläpäin normi ” heippa!”.
Väite 2. Ne ei reagoi, kun joku tulee paikalle.
Vastaväite: Ei ehkä reagoi, mutta parempi olla siipiänsä myöten. Ettei luulla, että luulee itsestään liikoja. Hymyily tai kontakti voi antaa väärän kuvan tai että ”on ollakseen”. Herättää jopa epäilyksiä, millä asialla hän liikkuu? Toisaalta siinä yhteyttä ei ole eikä tule. Ei saa mitä kaipaa, mutta ei kyllä itsekään anna mitään eikä edesauta asiaa.
Väite 3. Ne ei kysy.
Vastaväite: Ei kysytä kuulumisia, kun ei haluta udella – jos toinen ei vaikka haluakaan vastata? Kyllä hän itse kertoo, jos haluaa, annetaan tilaa. Pidämme kuitenkin juttua yllä, että toinen halutessaan voi sitten ottaa oman vuoronsa. Saatamme tosin puhua pitkään, koska haluamme tulla itsekin kuulluksi. Toisen vuoroa ei ehkä tule. Ja koska täälläpäin ei niin kysytä, oma juttu jatkuu, kunnes pitääkin jo mennä.
Väite 4. Ne ei kehu .
Vastaväite: Kehuminen on vielä epäilyttävämpää kuin kysyminen. Voin vaikuttaa falskilta. Tai vaan yksinkertaiselta. ”Nössö” , ”imartelija” tai ” mitä hänkin yritti” – ei houkuta nämä leimat.
Väite 5. Niitä on vaikea saada ystäviksi. Jos et ole asunut kylässä ”kolme sukupolvea”, turha edes yrittää.
Vastaväite: Jos maltamme olla haukkumatta heti, kun perävalot näkyy, voi hyvinkin luottamus syntyä. Siihen on ainakin mahdollisuus. Olenko itsekään kiva?
Myös varsinaissuomalainen pitänee siitä, jos saa kehun toiselta. Mikä meitä pidättää?
Jollei sitten se, että kun kehumme: ” Näytät hyvältä ”, toinen saattaa ajatella: ”Ei se kyl viimeks kehunu…. olik muns sillo jotta vikka?” Emme halua saattaa toista ajattelemaan, oliko.
Maija Itälä
Kirjoittaja toteaa olevansa kiinnostunut kulmakunnan kommunikoinnista.
