PAIMIO
Elämää keskiajalla kuvaillaan usein pimeäksi ja synkäksi. Näin ei suinkaan ole, sanoo arkeologi ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija Ilari Aalto.
– Keskiajalla keksittiin muun muassa silmälasit, joista olen erittäin iloinen, Aalto sanoo ja napauttaa nenänpielellään lepääviä laseja.
Aalto on saapunut Paimioon Aikuisten olohuoneen kutsumana luennoimaan aiheesta ”Arkeologisia kurkistuksia Paimion esihistoriaan ja keskiaikaan”. Luentoa on saapunut kuuntelemaan niin paljon kiinnostuneita, että heti alkajaisiksi joudutaan nostelemaan pinoista lisää tuoleja Iskun talon lattialle.
Aallon luento on osa Paimio 700 -juhlavuoden tapahtumia, mutta asutusta Paimiossa on ollut reilusti pitempään kuin 700 vuotta. Muun Varsinais-Suomen tavoin Paimion alue on noussut aikojen kuluessa Itämerestä ja merkkejä asutuksesta on löydetty 6000 vuoden takaa. Muinaismuistokohteita löytyy erityisesti jokivarresta sekä vanhan Kuninkaantien ympäristöstä. Varsinkin joki muodosti tärkeän kulkureitin, jonka ääreen muinaiset paimiolaiset asettuivat asumaan.
– Myös silloin suosittiin asuinpaikoiksi suojaisia ja aurinkoisia hiekkarantoja, aivan kuten nykyäänkin, Aalto hymyilee.
Rekottilan linnavuori tarjosi turvaa
Yksi merkittävimmistä muinaismuistopaikoista Paimiossa on Rekottilan linnavuori aivan moottoritien kupeessa. Alueelta löytyy pronssikautisia hautaröykkiöitä sekä kivikaudelta peräisin oleva paasiarkku. Jyrkänteen seinään on myös maalattu kalliomaalaus, mutta sen ajoitus on Aallon mukaan epäselvä. Linnavuoren huipulla on edelleen nähtävissä linnoituksen muurin jäänteet.
– Mistään isosta linnoituksesta ei ole ollut kyse, mutta sinne on menty pakoon, kun naapurit ovat olleet turhan ilkeitä, Aalto kuvailee.
Paimiosta Saloon päin matkattaessa pronssikautisia hautoja löytyy enemmänkin. Spurilan alueelta löytyy lisäksi rautakautinen hautapaikka. Aallon mukaan kiviröykkiöillä on kulttuurista yhteyttä Egyptin pyramideihin, vaikka ne eivät yhtä näyttäviä olekaan.
– Polttohautaus oli yleisin tapa haudata vainaja aina kristinuskon saapumiseen saakka, Aalto kertoo.
”Tämä oli hirvittävän vaarallista työtä, mutta merkittävä lisätienesti siinä onnistuville.”
Vuoden kierto määritteli elämää
Paimiosta löytyy maininta noin 40 keskiaikaisesta kirjallisuuden lähteestä. Yksi esimerkki lähteistä ovat sopimukset luostarien ja rälssisukujen eli aatelisten välillä. Keskiajalla oli tapana, että rälssiperheiden tyttäriä lähetettiin luostariin siveellisen elämän pariin. Samalla rälssistä luovutettiin luostarille pieni tila, jolla turvattiin tyttären elanto. Näistä luovutuksista tehtiin kirjallinen sopimus, joita on säilynyt näihin päiviin asti.
Menettely ei välttämättä ollut kaikkien tyttärien mieleen. Syy heidän lähettämisessä luostariin oli se, että jos rälssiperheessä oli paljon tyttäriä, oli tilan tulevaisuuden kannalta kannattavampaa pitää osa heistä avioliiton ulkopuolella. Näin rälssiä ei tarvinnut pilkkoa moneen osaan, ja tila säilyi suvun nimissä suurempana pitempään.
Jos häitä taas päästiin viettämään, vietettiin niitä yleensä lokakuussa. Silloin sato oli korjattu, töissä oli tauko ja ruokaa riitti juhlien järjestämiseen.
– Lokakuussa elettiin yltäkylläisyyttä ja heinäkuussa nähtiin jopa nälkää, Aalto kertoo.
Keskiajalla elettiinkin vahvasti vuoden kierron mukaan. Talven pimeinä aikoina keskityttiin sisätöihin, kuten langan kehräämiseen, sillä siinä ei tarvittu valoa. Kevättalvella taas talonpojat suuntasivat rannikolle. Aallon mukaan hylkeenpyynti oli Paimiossa tärkeä elinkeino.
– Hylkeitä metsästettiin niiden poikasten syntymisen aikoihin, sillä ne pysyivät silloin jäiden päällä paikoillaan. Tämä oli hirvittävän vaarallista työtä, mutta merkittävä lisätienesti siinä onnistuville, hän sanoo.
