PAIMIO
Lähestyvän kesän kynnyksellä melko moni paimiolainen tietää jo pääpiirteittäin, mistä Paimion kesäteatterin tulevan kesän näytelmässä, Leiri N:o 5:ssä on kyse. Eli Paimiossa vuosina 1945–1946 sijainneesta internointileiristä, joka oli Suomeen perustetuista järjestyksessään viides. Kaikkiaan leirejä oli Paimion lisäksi myös seitsemällä muulla paikkakunnalla; Lempäälässä, Hämeenlinnassa, Oitissa, Hyvinkäällä, Loimaalla, Tammisaaressa ja Hangossa.
Mutta mikä ihmeen internointileiri? Keitä leireillä oli, ja miksi? Näitä ja montaa muuta internointileireihin liittyvää asiaa avattiin maanantaina Paimion opiston, Paimion kulttuuripalvelujen ja Paimion teatterin yhdessä järjestämällä luennolla Paimion kaupungintalon Paimiosalissa. Ja paikalla asiaa läpikäymässä oli kenties Suomen kovin kattaus internointileirien elämää ja vaiheita jälkikäteen tutkineita asiantuntijoita.
Luennon avasi Helsingin yliopiston yrityshistorian professori Niklas Jensen-Eriksen, joka on työskennellyt aikaisemmin Kansallisarkistossa internointia tarkastelleessa tutkimusprojektissa. Jensen-Erikseniä seurasi toimittaja Mikko Määttälä, joka on muun muassa koostanut internointileireistä ja niiden asukkien kohtaloista kirjan nimeltään Vihollisina vangitut.
– Leireille tunnusomaista oli jatkuva epävarmuus, mitä seuraavaksi tapahtuu. Osa pelkäsi joutumista Siperiaan vankileirille, ja osa taas karkotusta Saksaan. Huhut kasvoivat sitä suuremmiksi, mitä vähemmän internoiduille kerrottiin, Eriksen-Jensen aloitti.
Rauhanehdot johtivat leirien perustamiseen
Mutta keitä internoidut sitten olivat? Kyse oli Suomessa vuonna 1944 jatkosodan päättyessä asuneista Saksan kansalaisista, heidän kanssaan naimisiin menneistä suomalaisnaisista tai näille pariskunnille syntyneistä lapsista. Kaikkiaan internoituja oli lähemmäs 500, joista peräti noin 140 oli parhaimmillaan suljettuna Paimion entisen Luonnonparantolan tiloihin ja ympäristöön piikkilanka-aidoin rajatulle alueelle.
Syy, miksi heidät eristettiin internointileireille, olivat Suomen kannalta rajut välirauhanehdot, joiden toteutumista seurasi toisen maailmansodan voittajamaiden perustama Liittoutuneiden valvontakomissio.
– Kuten hyvin ymmärrettävää on, internoiduille oli vaikea ymmärtää niitä päätöksiä, joiden perusteella ihmisiä suljettiin leireille. Käytännössä kyse oli monilla leireillä lähes vankilaolosuhteista vartijoineen ja tarkkoine sääntöineen sekä rajoituksineen. Myös ruokaa oli osassa leireistä vähän ja se oli heikkolaatuista, Eriksen-Jensen kertasi.
Monessa kodissa lähtö leirille tuli yllätyksen lisäksi kiireellä. Ihmisten siirtämisestä vastasi Valtiollinen poliisi Valpo, ja pahimmillaan poliisin auton saapuessa kotipihaan aikaa lähtöön oli korkeintaan tunti.
– Mukaan piti kerätä vaatteita ja tarpeita sen verran, mitä mahtui yhteen matkalaukkuun. Eikä kukaan tiennyt, minne heitä oltiin viemässä, Määttälä tarkensi.
Paimiosalin täydeltä kuulijoita
Vaikka internointileireistä on puhuttu melko lailla vähän historian aikana, oli aiheen kiinnostavuus helppo todeta maanantaina Paimiosalissa. Jokainen salin penkkirivi oli paria ensimmäistä lukuun ottamatta käytännössä täynnä, ja ylemmän rivin taakse pikahälytyksellä siirretyt parikymmentä penkkiä täyttyivät nekin nopeasti luennon startattua.
Paikalla yleisössä oli myös kaksi internointileirillä osan lapsuudestaan viettänyttä, joista toinen, Hämeenlinnassa nykyisin asuva 86-vuotias Paul Betcke piipahti vuonna 1945 itsekin Paimiossa.
– Olin vajaa 6-vuotias, kun lähdimme äidin ja sisarusten kanssa matkaan Joensuusta. Ei siinä hirveästi aikaa ollut, kun Valpon musta auto kurvasi pihaan. Onneksi viimeisillään raskaana ollut äiti oli nokkela ja käytännönläheinen ihminen. Hän keitti meille ison padallisen kananmunia mukaan matkaevääksi, Betcke muisteli täyden Paimiosalin kuunnellessa hiirenhiljaa.
Betcke oli aiemmin iltapäivällä käväissyt tutustumassa silloisen internointileirin nykytilaan yhdessä Leiri N:o 5:n ohjaajan Pekka Saariston , Jensen-Eriksenin ja Määttälän kanssa. Nykyisellään 80 vuoden takaisesta muistutti enää Lautelanmäen puolivälissä Sähköyhtiöntien varrella oleva lampi, jonka taakse on viime vuosina noussut useampi uusi pari- ja omakotitalo.
– Ei siitä leiristä ihan kauheasti hiiskuttu Paimiossa silloinkaan. Mutta toki, sota-ajan jälkeiset vuodet olivat muutenkin sellaisia, että isoja ihmisjoukkoja siirtyi uusille kotiseuduilleen ja oli paljon vaihtuvuutta. Inkeriläisiä useampi sata, johannekselaiselaisia reilusti pari tuhatta ja sitten vielä muut rintamalta palanneet ja internoidut. Ei se ole ihmekään, ettei kaikesta tehty niin suurta numeroa, kun väki vaihtui Paimiossa muutenkin noina vuosina jatkuvasti, tuumi yleisössä istunut pitkän linjan Paimio-tietäjä Heikki Tuominen.
Ohutkin side Saksaan riitti
Betcke vietti internointileirillä lopulta pienen pätkän lapsuuttaan ja pääsi aloittamaan koulutaipaleensa normaalisti Joensuussa syksyllä 1945. Silti tänä päivänä tuntuu hullunkuriselta ajatukselta, että aivan tavallisia ihmisiä piti sulkea vankilan kaltaisiin olosuhteisiin vain kansalaisuuden takia. Kun kyse ei ollut edes poliittisista aatteista saati Natsi-Saksan kannattamisesta. Ja tuon jälkeen vieläpä kaikki omaisuus piti luovuttaa Neuvostoliiton haltuun.
– Meillä oli Joensuussa 42 hehtaarin maatila, joka oli ostettu äidin Kanadassa tienaamilla rahoilla. Ei minun saksalaisella isällä ollut mitään osuutta sen tilan hankintaan. Silti maat piti luovuttaa valvontakomission kautta Neuvostoliitolle. Emme me internoidut ole jälkeenpäin toivoneet rahallista korvausta, vaan anteeksipyyntöä. Sitä on pyydetty niin eduskunnasta kuin presidenteiltä, mutta vielä ainakaan ei ole vastausta tullut, Betcke kertoi.
Kenties sellainen on kuitenkin luvassa Paimion kesäteatterin Leiri N:o 5:n ensi-illassa, jonne on kutsuttu myös presidentti Alexander Stubb puolisoineen.
– (Sauli) Niinistöön olin yhteydessä kahdesti vailla vastausta, ja nyt laitoin viestiä myös Stubbille ja kutsun samalla Paimion kesäteatterin ensi-iltaan, Betcke hymähti.
Runsaan kuukauden päästä selviää, nähdäänkö presidenttipari Paimion kesäteatterin ensi-illassa. Jos näin on, tuskin parempaa paikkaa Suomen valtion viralliselle anteeksipyynnölle internoituja kohtaan tarjoutuu.
Myös iloa riittää teatterilavalle jalostettavaksi
Vaikka aihe on varsin synkkä, ei Paimion kesäteatterin Leiri N:o 5:ssä tarkoituksena ole kuitenkaan ahdistaa katsojaa. Ohjaaja Pekka Saariston mukaan historiaa ja sen faktoja on kunnioitettava, mutta koska Paimion internointileiri oli eräänlainen iloinen kummajainen leirien joukossa, tulee myös teatterilavalla olemaan huumoria, rakkautta ja sopiva annos komiikkaakin.
– Eihän tällaisesta aiheesta voisi ikinä kirjoittaa farssia eikä oikein komediaakaan, mutta kyllä näytöksessä on luvassa silti myös iloa ja ilonaiheita. Ja sitähän se elämä osin myös Paimion leirillä olikin. Kyllä internointileirilläkin juhlittiin, iloittiin, rakastuttiin ja karattiin – ja sitä kaikkea on luvassa myös Museomäellä tulevana kesänä, Saaristo lupasi.
Saman tiedon vahvistaa myös Paimiosalissa luentoa seurannut ja sen jälkeisiin yleisön kysymyksiin auliisti vastaillut kokemus-asiantuntija Paul Betcke.
– Olihan Paimion leirillä oma erityisasemansa leirien joukossa. Ruoka oli parempaa, koska sinne saatiin esimerkiksi liha- ja muita elintarviketuotteita suoraan Turusta. Voi sanoa, että Paimion leirillä oli oikeasti huomattavasti iloisempaa kuin muilla leireillä, Betcke muisteli.
Kaikkiaan häntä ilahduttaa se, että aihe on noussut Paimiossa tärkeän juhlavuoden kesäteatteriesitykseksi.
– Olen hyvin kiitollinen, että Paimion teatteri on ottanut tällaisen aiheen käsiteltäväksi ja toki myös kiitollinen siitä, että sain kutsun tänne luennolle. Näistä asioista ei ole hirveästi Suomessa puhuttu, hän muistutti.
