Teksti ja kuvat: Maijastiina Hannonen.
PAIMIONJOKI
Pilvettömän taivaan heijastus helmeilee joen pinnassa. Rantakaislikosta raikaa ilakoinnin ja jälleennäkemisten ääniä. Seitsemän kanootin retkikunta kuhisee lähtökuopissaan Heikolantien sillan kupeessa Marttilassa. 30 kilometrin melontaretki alajuoksuun kohti Paimion keskustaa on alkamaisillaan, tervetuloa mukaan matkaan!
Laskimme trailerilla vuokratut kanootit jokeen iltakymmenen aikoihin. Elettiin kesäkuuta, yöttömien öiden sesonki oli parhaimmillaan. Seesteinen lipuminen yöhön rauhoittuvassa jokilaaksossa oli hieno aloitus retkelle. Fiilistä kasvattavan iltamelonnan tavoitteena oli löytää mahdollisimman nopeasti yöpymispaikka.
Viiden teltan ja neljän riippumaton mentävä kolo löytyi rantakoivikosta. Vedimme kanootit maihin, pystytimme leirin ja valmistimme illallista pellon laidassa. Emme osanneet aavistaa mitä kaikkea seuraavat päivät tulisivat tuomaan tullessaan.
Ensimmäinen kokonainen seikkailupäivä kirkastui paahteisena. Päätimme lähteä liikkeelle varhain, matkaa oli edessä noin 15 kilometriä. Varasimme kanoottien pohjille käden etäisyydelle suolaista ja nesteyttävää välipalaa, pulahdimme aamu-uinnille jokeen ja lähdimme melomaan.
Ei mennyt aikaakaan, kun jokiretkeilijän identiteetti oli sulautunut osaksi minäkokemusta. Kellonaika ja joen ulkopuolinen maailma tuntuivat kaukaiselta toiselta todellisuudelta.
Jokimelomisen hauska puoli on, että joessa ei ole liiemmin aallokkoa. Alajuoksuun meloessa virrat ovat lähinnä suotuisia, mikäli sellaisia sattuu kohdalle. Sen seurauksena eteenpäin lipuessa ehtii rupattelemaan, ihmettelemään maisemia ja pelaamaan vaikka erilaisia pelejä.
Iltapäiväauringon porottaessa päätimme testata jälkimmäistä. Sidoimme kolme kanoottia rinta rinnan, oli päiväisen Yatzy-noppapelin aika. Pahvikotelo kiersi vuorotellen jokaisella pelaajalla. Samaan aikaan trimaraanimme reunimmaiset pitivät yhdistelmäajoneuvomme keulan oikeassa suunnassa.
Puolenpäivän aikoihin saavutimme Silver River -jokimelontakeskuksen. Rantauduimme lounasnälän ja jäätelötoiveen kanssa, kumpainenkin tuli hoidettua. Lounaat valmistimme retkikeittimillä omista pusseista, jälkiruokajäätelöt ostimme melontakeskuksen pakkasesta.
Retken fyysinen todellisuus paljastui pian lounastauon jälkeen, kun saavutimme Juvan minivesivoimalan. Jouduimme kiertämään vesivoimalan maateitse metsäpolun, peltotien ja heinikon kautta. Meillä oli matkassa yhdet kanootin alle laitettavat renkaat, loput kuusi kulkivat kantaen, rinkat selässä. Onneksi kaikkea ei tarvinnut kantaa kerralla.
Metsäisen maihinnousun jälkeen laskeuduimme takaisin jokeen vesivoimalan jälkeistä kaislikkopientaretta pitkin. Jokeen laskeutuessa seurueemme kohtasi ainokaisen plumpsahduksen, kun yksi kanootillinen lennähti jokeen.
Kastelun tuoma viilennys tuli tarpeeseen. Juvan jälkeen joki alkoi testailemaan retkeilijöiden seikkailumieltä kapenemalla, madaltumalla ja muuttumalla kivikkoiseksi. Pienimmät lapset istuivat kyydissä, aikuiset vetivät kulkuetta kivikkojen halki.
Hetkittäin joki näytti siltä, että se kerta kaikkiaan loppuu, niin tiheästi siellä oli kasvustoa. Työnsimme pohjasta vauhtia airoilla ja pusersimme itsemme matalan kaislikon läpi lihasvoimalla. Palkinnoksi joki leveni ja syveni jälleen. Lampaat jolkottelivat meidän matkassamme piennarta pitkin.
Tarvasjoen kohdalla joki leveni suoranaiseksi järveksi. Jokea reunusti paikoin kalliorannat. Järvimäiset tunnelmat olivat absurdi kokemus. Syy äkilliseen leventymiseen lienee Juntolankosken voimalaitos, jonka edustan olimme saavuttaneet.
Kello läheni iltakahdeksaa. Nousimme maihin patoaltaan reunan uimarannalle, seuraava maateitse kiertäminen sai jäädä seuraavan päivän murheeksi.
Juntolan betoninen patorakennelma toi mieleen dystooppisten scifi-elokuvien lavasteet. Vastapainoksi aurinko laski merellisesti silmien eteen levittäytyvän joen pintaan. Hassu ajatella, miten lähellä kotia maailma muuttuu niin erilaiseksi, tuttu joki yllätykselliseksi.
Viimeisenä retkipäivänä Juntolan padon kiertäminen sujui jo rutiinilla. Seuraavalle padolle oli noin kuuden kilometrin matka leveää Tarvasjokea pitkin.
Puolenpäivän aikoihin olimme edenneet Askalan vesivoimalalle, reissun viimeiselle padolle. Voimalan edessä mutkitteleva joki näytti sangen kuivalle, joten päätimme pysähtyä lounaalle. Retkikeitinlounaiden jälkeen pääsimme jälleen jälkiruokaostoksille sunnuntaisin auki olevaan ketokahvilaan. Ajatella millainen palvelutarjonta jokituristeja hellii.
Lounaspullat tulivat tarpeeseen, sillä vesivoimalan jälkeen alkoi reissun mielenkiintoisin vaihe. Vettä oli pitkän matkaa vain nilkkoihin asti. Matalapohjaisia kanootteja pystyi vetämään joessa, mutta kyytiin ei ollut menemistä, muuten olisi juuttunut pohjaan.
Jokiperspektiivistä oli kuitenkin maalauksellisen kauniit näkymät vehreydessään paistattelevaan maaseutuun. Laidunlehmät ihmettelivät rannassa ohikulkijoita, mikäs meidän siinä kävellessä siis.
Lopulta joki syveni tarpeeksi melomista varten. Kiertelimme rehevöityneitä kasvustokarikoita ja etenimme kohti maaliviivaa. Paimion keskustaa lähestyessä joki alkoi muistuttamaan tuttua rusehtavaa Paimionjokea ja iltaseitsemän aikoihin rantauduimme maaliviivalle.
Haimme lähtökuoppiin jätetyn kanoottitrailerin ja paketoimme yhden elämämme ikimuistoisimmista viikonlopuista Paimionjoen kansalaisina.
Melontaretkellä huomioitavaa
Joen virtaus riippuu valtavasti sateista ja patojen läpipäästöstä, toisena ajankohtana samainen retki voi olla koskiseikkailu.
Melontatarvikkeita saa vuokrattua esim. Silver Riveristä.
Joen pientareilta on suhteellisen helppoa löytää leiriytymispaikkoja, kunhan muistaa että jokaisenoikeudet eivät kata viljeltävällä pellolla liikkumista tai pihapiirissä leiriytymistä.
Puskapissaaja ei jätä papereita jälkeensä. Pakatessa kannattaa muistaa myös retkeillessä kertyvät roskat ja varautua riittävän suurilla roskapusseilla.
Pitkään melominen saattaa ärsyttää kämmentaipeita. Ohuet hanskat tai esim. pyöräilyhanskat saattavat osoittautua pelastajaksi. Vesitiiviit salpapussit pitävät vesiherkät tavarat kuivina budjettiystävällisesti.
