PAIMIO
Viime perjantaina Paimiossa käsiteltiin Suomen historian vaiettua kipukohtaa ensimmäistä kertaa näyttämötaiteen keinoin. Elämä internointileirillä on Paimion kesäteatterilta rohkea ja tärkeä aihevalinta. Se aikaansai myös ennakkoon odotuksia – miten kesäteatteri kepeämpänä formaattina taipuu tällaisen aiheen käsittelyyn?
Leiri N:o 5 kertoo Suomen historian täysin alikäsitellystä vaiheesta, välirauhanehtoihin kuuluneesta Saksan ja Unkarin kansalaisten kokoamisesta internointileireille vuosina 1944-1946. Paimion vuonna 1945 perustettu leiri oli nimensä mukaan järjestyksessään viides. Vaikka Liittoutuneiden valvontakomissio ja valtiollinen poliisi Valpo valvoivat internoinnin toteutumista, on muistettava, että Neuvostoliitto ei vaatinut suomalaisten puolisojen ja lasten kokoamista leireille. Tämä oli Suomen hallituksen valinta.
Vaikka aihe ei anna odotuttaa kepeimpää kesäteatteria, naurua esitykseen mahtuu. Selviäisikö synkistä elämänvaiheista ylipäätään ilman huumoria ja yhteisöllisyyttä, jota toteutuksessakin korostettiin? Erityismaininnan saa leirin emännän, Hanna Suomen esittämän rouva Martta Tuomisen hahmon loistava näyttelijänsuoritus. Suomi hauskuutti kerrassaan mainion hahmon paksulla murteella yleisöä niin, että se varmasti jo unohti kyseessä olevan teatteriesitys. Myös sulhasmies Nurmisen Paavo (Jerry Sarlin) ja historian professori Abraham Wolf (Pentti Kallio) vakuuttivat autenttisuudellaan. Hämmästeltävä oli myös orkesterin taidokkuutta, joka loihti koskettavan Outi Ollilan säveltämän tunnelman vesisateeseen. Se vei ajatukset kysymykseen, oliko internointileirin todellisuus muutakin kuin auringonpaistetta.
Internointileirejä sijaitsi kahdeksalla eri paikkakunnalla, joista Paimion leiri oli ehkä kokijalleen ”mukavin”. Heikkolaatuisesta ruuasta ja jopa aliravitsemuksesta kärsittiin silti Paimiossakin. Tätä puolta tuotiin esiin esityksessä varsin vähän. Omenia oli piilotettu lapsille ja takavarikoituja viinaksia aikuisille, mutta katsojalle ei silti piirry kuvaa juuri kesäleiriä rankemmista oloista.
Vapauden menetys on silti kollektiivinen trauma, jota olisi voinut rohkeammin käsitellä. Toisaalta internointileirin lapset, joita oli mukana ensi-illassa, muistelivat kokemusten olleen juuri kuvatunlaisia. Vartijoiden sisäisen motivaation puute teki myös aikuisten elämästä leirillä helpompaa. Leirillä laulettiin, iloittiin ja rakastuttiin, vaikka vapaus oli riistetty ja suvun tilukset luovutettu valtiolle. Ehkä suurin tyhjyys koitti vasta leiriltä vapautumisen jälkeen.
Ohjaaja Pekka Saaristo voitti käsikirjoituksellaan Paimion juhlavuotta varten järjestetyn kilpailun aiheella ”Kotiseutuhistoria kunniaan!”. Kunnian tästä kulttuuriteosta Saaristo todella ansaitsee. Dialogissa ja laulujen sanoituksissa on paljon nerokkaita ja hauskoja kohtauksia, vaikka suoranaista nousujen ja laskujen dramaturgiaa ei säilöntään perustuva leirielämä tarjoa. Aiheen käsittely tekee kuitenkin tästä kesäteatterivisiitistä katsojalle mieluisan. Sitä ei tarvitse pelätä, että esityksen jälkeen iskisi masennus. Sen sijaan tärkeä kysymys siitä, keiden historiaa kirjoitetaan ja miksi, nousee vääjäämättä esiin. Loppuhuipennuksena kuullaankin repliikki, joka pakottaa kysymään, pitäisikö Suomen valtion vihdoin tehdä samoin.
Leiri N:o 5 -esitykset jatkuvat 23. heinäkuuta asti.
Käsikirjoitus ja ohjaus Pekka Saaristo, sävellys ja lauluvalmennus Outi Ollila, koreografia Emmi Tiermas ja Marko Carlsson, kapellimestari Juho Paltta, puvustus Jenny Sainio, naamiointi Anni Salomaa, äänisuunnittelu Pasi Ketola, lavastevastaava Anton Simolin.
