PAIMIO 700
Paimion juhlavuosisadan kunniaksi on Kunnallislehden toki tutkittava, mistä oikein puhumme, kun puhumme paimiolaisuudesta. Kysyimme aiheesta nettisivujen kyselyllä sekä lehtemme Instagram- ja Facebook -tilellä. Saimme yhteensä 15 vastausta, vaikka aihe takuulla kiinnostaa myös ulkopaikkakuntalaisia.
Elämää Sauvon naapurissa
Yksi ensimmäisistä vastaajista olikin ilmeisesti sauvolainen, joka luonnehti paimiolaisuutta näin: ”Paimiolaisuus on elämää Sauvon naapurissa” . Toinen analyytikko taas kertoi, että ainakin uuspaimiolaisen tuntee siitä, että tämä puhuu keskustasta Vistana. Touché.
Oikeaoppinen etymologia onkin Paimiossa tärkeää, ellei se sitten ole tarkoituksella kieliopin vastaista.
”Paimiolaisuus on pastanttipuuroa. Sitä, että sanotaan ”ketä” ”kuka”-sanan tilalle. Ollaan hiljaa omista asioista, mutta hyvin uteliaita naapurin asioista” , kuuluu nimimerkitön kommentti.
Itse asiassa emme edes ymmärtäneet pyytää kyselyssä nimimerkkiä, eikä yksikään vastaajista kirjoittanut nimeään analyysin perään. Luotamme silti lukijoidemme paimiolaisuuteen kuin vuoreen, eli 93-metriseen Vaposuonmäkeen, joka on Paimion korkein kohta.
Nuoremmille taasen tiedoksi, että pastanttipuuro eli potaattihuttu on perunasta tehtyä puuroa. Tämä jäi kyselyn ainoaksi ruokakulttuurin kuvailuksi paimiolaisuuteen liittyen. Sauvolaisilla sentään on Sauvon grillillä annos ”Sauvolainen”. Myydäänkö jossain Paimiolaista?
Yhteisön tuki ja tuettomuus
Yhteisön moni vastaaja toi tavalla tai toisella esille. Osassa vastauksista sen voimaa korostettiin. Paimiolaisuus on ”naapuriapua ja talkoita”. Samalla tietty nurkkakuntaisuus sai osakseen kritiikkiä. Paimiolaiset ovat mukavia, mutta vanhuus voi olla yksinäinen, sillä Paimiossa otetaan huonosti vastaan muualta tulleet. Etenkin, jollei liity seuroihin.
”Syntyperäisenä paimiolaisena voin todeta, että paimiolaisuus on vahvaa nurkkakuntaisuutta ja sisäpiirimeininkiä. Paljon hehkutetaan yhteisöllisyyttä, mutta ellet kuulu tiettyyn yrittäjä- tai urheiluseuravetoiseen sisäpiiriin, niin olet todennäköisesti ulkona monenlaisesta yhteisöllisyydestä, vaikka olisit paljasjalkainen paimiolainen. Valitettavasti näin.”
Eräs vastaaja näki toisen parjaaman sisäsiittoisuuden huomattavasti jalomassa muodossa:
”Paimiolaisuutta on heimojen sekoittumisesta johtuvaa ihmisen jalostumista viisaammaksi ja pärjääväisemmäksi.”
Kehityskohteena osoitteet
Ainakin yhdelle vastaajalle Paimio on antanut hyvät eväät maailmalle.
”Paimiosta jo kaksi kertaa poismuuttaneena huomasin, että lapsuudesta mieleen jääneet turva, läheisyys, yhteisöllisyys ja rauha ovat olleet niitä tekijöitä jotka vetivät perheeni takaisin. Näin ollen ensisijainen vaihtoehto lasten varttumisille olikin Paimio.”
”Elämäntilanteet muuttuvat, mies voi lähteä Paimiosta, mutta Paimio ei lähde miehestä, eikä varmasti lapsistakaan.”
Missä paimiolaiset voisivat vielä kehittyä? Ulkopaikkakunnalta muuttaneen kommentoijan mukaan viestinnässä, joka ei tunne osoitteita.
”Paimiolaiset ovat aika välittömiä ja suhteellisen helposti lähestyttäviä, mutta näin junan tuomana täytyy myöntää että paimiolaiseen tapaan kuuluu tietynlainen suurpiirteisyys viestinnässä. Tapahtumat ovat milloin puhelimen kulmalla, milloin ykkössalissa, tai Peipposen talon pihalla. Torejakin on useampia ja sen oikean sijainti riippuu vastaajasta. Tämän täsmällisempää saapumisohjetta on paimiolaiselta turha odottaa. Milloinkohan katuosoitteet ja numeroidut ovet saapuvat Paimioon? ;)”
Kunnallislehden toimitus ainakin sijaitsee osoitteessa Vistantie 19, jonka ovea uskalletaan myös avata paimiolaisten toimesta. On arvostettavaa, että ovikellon painamisen sijaan osa pitää kätevämpänä vilkuttaa ikkunaan.
Elinikäinen hyve
Hämeeseen ajautunut paimiolainen pitääkin paimiolaisuutta elinikäisenä hyveenä.
”Omille lapsilleni hehkutan aina mummilassa vieraillessamme Paimion mahtavuutta; rauhallinen Oinilan alue, Ankkalammen ympäristö ja vireä kesäteatteri, kaunis jokilaakso ja hyvin pidetty Jokelan koulu, sähköyhtiön tiloihin siirretty tasokas lukio, kompakti keskusta Ylä- ja Ala-Vistoineen. Paimiolaiset saavat olla ylpeitä kaupungistaan!”
Toden totta, sillä jolleivät ihmiset, niin ainakin Paimion häikäisevä luonto valloittaa kävijän. Yhdelle vastaajalle paimiolaisuus onkin sama asia kuin metsäpolut.
”Paimiolaiset rakastavat luonnon rauhaa.”
Loppukaneetiksi sopinee viimeisen vastaajan yleispätevä tiivistelmä:
”Paimiolaisuus on ylpeyttä omasta kotipaikkakunnasta, sen luonnosta ja upeista liikuntamahdollisuuksista, ja kulttuuritarjonnasta.”
Kommentti: Paimio on yllättänyt positiivisesti
Suoraan sanottuna en odottanut Paimiolta ”mitään” aloittaessani alkukesästä täällä työskentelyn. Ajattelin neutraalin suhtautumisen olevan etu, olenhan jo pikkukaupungin marinoima ihminen. Pienet kylät ovat ehkä parhaita ulkopuolisille, tai sitten sinne 400 vuotta sitten syntyneille. Mutta Paimiohan ei ole mikään pieni, vaan oikea maaseutukeskittymä. Maaseudun ja sukujen historian täällä todella aistii.
Tiesin Paimiosta keskustavaltaisuuden, mitä kokoomusaktiivit yrittivät vaalien aikaan nujertaa mediahuomiotakin saaneella latobanderollilla. Täällä kunnallispolitiikka tuntuu olevan jotenkin enemmän ”framilla” kesäaikaankin, vaikka sen pitäisi olla lomalla. Turussa poliittinen sirkus on vain väsyttävää seurattavaa. Kaupunkilaisten verorahojen käyttö on sketsi, joka ei naurata. Myönnänkin, järkyttävää kyllä, pohtineeni aika ajoin muuttoa Paimioon.
Paimiossa on tullut myös käytyä aiempien töiden merkeissä ja nuorempana snapsin muotoisissa aktiviteeteissa. Miltei kaikki paimiolaiset, joiden kanssa olin jutellut tähän työrupeamaan asti, olivat kuitenkin muuttaneet kaupungista pois. Se kuuluu ihan luonnollisena osana kotikyläkasvuun. Monet palaavat sitten viimeistään keski-iässä liittymään kotiseutuseuraan.
Minkä paimiolaisuudesta erityisesti huomaa päivittäin, on Vistalla kiitävä kaupparobotti, joka on Paimiossa sympaattisempi näky kuin suurkaupungissa. Toiseksi huomaan, että paikallislehti on täällä erityisen tärkeä. Eikä ihme, onhan Kunnallislehti palvellut paimiolaista tiedonvälitystä pian 110 vuotta. Onkin kunnia saada olla osa tätä jatkumoa.
Näin Fölin tuomana paimiolaisuusanalyytikkona on todettava, että Paimiossa avataan henkilökohtaisesti toimituksen uksea paljon enemmän kuin suurkaupunkien toimituksissa. Olemme ihmistä lähellä – toisinaan ihmisiä itsekin.
Minulle paimiolaisuus näyttäytyy ylpeytenä juurista, ajan hermolla olemisena ja uskalluksena lausua mielipide. Täällä ei jäädä odottamaan puimuria ylle, vaan astutaan ennemmin ohjaksiin.
Jokin onnen tunne sisällä läikähtää, kun näkee sadonkorjuun pöllyävän pellon, mikä kaupungin asfaltin puristuksessa jää kokematta. Suurin osa suomalaisista on maanviljelijöiden jälkeläisiä. Tuntuu, että Paimiossa pääsee vielä osaksi sitä maalaiskylän tunnelmaa, jota ei edes ymmärtänyt kaipaavansa.
Eveliina Portnoj
Paimio – siin viäres
Paimio on satojen vuosien ajan tunnettu paikkana, joka on sopivasti lähellä. Se sijaitsi Somerjoen eli Paimionjoen varrella, matkaa linnuntietä Turkuun oli vajaat yhdeksän Ruotsin virstaa ja Paimion kautta kulki Suuri rantatie, jota nykyään nimitetään Kuninkaantieksi. Pemara eli Paimio oli merkitty jo Olaus Magnuksen kuuluisaan Carta Marinaan vuonna 1539.
Hyviä liikenneyhteyksiä korostettiin myös 1800-luvun lopulla, kun Varsinais-Suomessa kiisteltiin uuden kansanopiston sijoituspaikasta. Silloin Paimioon pääsi jo junallakin. Lisäargumenttina mainittiin, että väki oli Paimiossa raitista ja siivoa, eteenpäin pyrkivää ja opinhaluista. Lopullisessa äänestyksessä Paimio päihitti Naantalin selvin numeroin.
Entisaikaan oli tapana antaa naapuripitäjien väelle pilkkanimiä eli niin sanottuja pitäjänköllejä, joilla kiusoiteltiin naapureita tilaisuuden tullen. Näistä muutamat ovat edelleen käytössä urheiluseurojen nimissä: Liedon Parma, Nousiaisten Susi, Sauvon Hakkiset. Paimiolaisten nimitys oli karumpi: Paimion ruumisvarkaat. Se perustui tapaukseen, jossa eräs eläviä ja kuolleita pelkäämätön rosvo murtautui ruumishuoneelle varastamaan vainajien koruja.
Paimion hyvä maine ei ole kuitenkaan kärsinyt ikävistä yksittäistapauksista. Tämä tuli todistetuksi Turun Lehdessä vuonna 1893: ”Tosi myös on niin kuin sanotaankin, että Paimio on yleensä voipa seurakunta, mutta ei täälläkään partaveitsellä hopeaa leikata.”
Kaisa Häkkinen
