Stendhalin syndrooma on ilmiö, jossa ihminen kokee voimakkaita reaktioita – kuten huimausta, sydämentykytystä, hurmaantumista – nähdessään jotain erityisen kaunista.
Syndrooma sai nimensä ranskalaisen kirjailijan Stendhalin mukaan, joka kuvasi matkaansa Firenzeen vuonna 1817. Nähtyään taideaarteita ja renessanssikirkkoja hän kirjoitti hurmioitumisestaan. Ilmiö voi esiintyä missä tahansa, missä esteettinen vaikutelma on ylitsepursuava – historiallisissa kaupungeissa, kauniin arkkitehtuurin äärellä. Reaktio syntyy, kun visuaalinen ja emotionaalinen ylikuormitus kohtaa herkän tai herkistyneen mielen.
Kauneus ei siis ole vain esteettinen kokemus, vaan syvästi emotionaalinen, jopa henkinen.
Nykyrakentaminen ei ole pitkään aikaan aiheuttanut Stendhalin syndroomaa. Ei siksi, että me ihmiset olisimme muuttuneet, vaan koska rakennuksista on vuosikymmenten ajan riisuttu se, mikä meitä ihmisiä koskettaa.
Suurin osa tämän päivän rakentamisesta toistaa itseään: lasia, betonia, tylyä laatikkoa. Kun rakennettu ympäristö ei kutsu pysähtymään, ihailemaan, hurmioitumaan onnesta, tuntemaan edes pientä iloa arjen keskellä, mitä se kertoo? Olemme unohtaneet, että rakennamme ihmisiä varten.
Ehkäpä kuitenkin vielä rakennus kerrallaan voimme kokea iloa myös uusista rakennuksista.
Äskettäin vihittiin käyttöön Piikkiön vasta valmistunut seurakuntatalo. Juhlatilaisuudessa jokainen puhuja, arkkipiispasta ja kaupunginjohtajasta lähtien, nosti ensimmäiseksi huomionsa rakennuksen kauneudesta. Juhlaväkikin oli silminnähden positiivisesti hämmentynyt. Emme ole pitkään aikaan olettaneet, että uusi rakennus voisi koskettaa meitä kauneudellaan.
Tämä on meille hyvä muistutus siitä, että tylyt rakennetut ympäristöt eivät ole luonnonlaki. Jokainen päätös on ihmisen tekemä.
Marjo Uotila
Kirjoittaja on Piikkiö-Seura ry:n hallituksen jäsen.
