Terveiset täältä loputtomalta työmaalta Maskun Kaiturista! Aloituslauseella minun ei kuitenkaan ole tarkoitus anoa myötätuntoa, sillä itsehän me halusimme yli 20 vuotta sitten löytää nimenomaan vanhan talon vaalittavaksemme. Uudessa talossa ei olisi sellaista henkeä, joka muodostuu, kun ihmissukupolvet vaihtuvat ja talo vain pysyy ja pysyy.
Oma mieltymykseni juuri historiaa huokuviin rakennuksiin taitaa olla perua koulutaksimatkoilta. Episissä asuneena minulla oli ilo joka toinen viikko istua hieman pidempään Reino Kaarelan (muistankohan nimen oikein?) koulutaksin kyydissä, koska silloin vietiinkin ensin Sukselan oppilaat pysäkeilleen. Juuri siellä eli Sukselassa oli kaikkein kauneimmat maisemat ja talot ja niitä kelpasi taksin ikkunasta ihailla. Itse asuimme aika erityyppisessä talossa ja siellä vanhempani edelleen pitävät majaa. Kotitaloni on saneerattu kanalana ja sikalana toimineesta rakennuksesta ihmisasumukseksi. Erikoinen toki sekin ja on ainakin kerran päässyt sisustuslehti Makasiinin artikkeliin. Kuitenkin juuri sellaiset satavuotiaat ja sitä vanhemmat rakennukset ovat vieneet oman sydämeni. Kotona oli avotakka, mutta naapurin lypsykarjatilalla oli puuliesi, mikä oli mielestäni ihan huikeaa ja kotoisaa. Siellä oli tuvassa mukava hörppiä vastalypsettyä maitoa.
Kun yläasteen yhdeksännellä luokalla Paimionjoki-teemaviikon yhteydessä sitten tutustuin kulttuurimaisemaoppaanamme toimineeseen vanhan pappilan emäntään Viri Teppo-Pärnään, oli se sitten lopullisesti menoa! Viri on ollut jo pitkään Rakennusperinteen Ystävät ry:n puheenjohtaja ja me olemme tietysti olleet jäseniä. Kun aloimme 2000-luvun alussa etsiä omaa kotia Turussa vietettyjen opiskeluvuosien jälkeen, oli siis selvää, että kiikarissa on joku jo iälle ehtinyt rakennus. Kriteereinä olivat 1) ei tehtynä sellaisia remontteja, joilla on peruuttamattomasti tärvätty rakennushistorialliset arvot 2) puutarha, jossa mieluusti vanhoja puita 3) maksimissaan puolen tunnin matka Turkuun. Piikkiö olisi ollut meille kaikkein mieluisin, koska mielsimme sen kulturelliksi seuduksi kartanoineen. Kyllä Sauvokin olisi kelvannut samoista syistä. Ajattelimme, että ihan Paimioon emme halua, että tulee nähtyä sentään vähän muutakin ”maailmaa” (tästä kommentista kaupunginjohtaja Jussinmäki minua leikkisästi nuhteli). Masku tuntui aluksi todella vieraalta, mutta koska valintakriteerit täyttyivät, niin tänne päädyttiin.
Olemme nyt jo kaksi vuosikymmentä kunnostaneet tilaa ja keränneet sen historiaa talteen. Viimeisin projekti oli juuri valmistunut vilja-aitan katon kunnostaminen ELY-keskuksen avustuksen turvin. Kyllä tuli Kupittaan saven tiiliä nosteltua oikein urakalla; ne kävivät painepesurin käsittelyssä sillä aikaa, kun ammattirestauroija teki katolle uusia ruoteita. Siinä se 1800-luvun puolivälistä oleva aitta saa nyt taas seisoa ainakin seuraavat sata vuotta ryhdikkäänä, kun katto on kunnossa. Nykyään tulee monesti myös mietittyä, että onpa tämmöinen tilakeskus lukuisine hirsirakennuksineen myös aikamoinen hiilivarasto. Parempi hiili hirressä kuin ilmakehässä, voisi olla nykyajan versio iänikuisesti pyy pivossa -sanonnasta. Puurakentamisen toivoisi siis olevan kunniassa tänäkin päivänä!
Marjukka Kulmala
Kirjoittaja on vanhoihin rakennuksiin hurahtanut ex-paimiolainen.
