Kylämme keskellä oli pieni metsä. Sitä reunustivat suuret vanhat kuuset. Siellä risteilivät vuosikymmeniä vanhat polut, joita käyttivät niin koirien ulkoiluttajat, ratsastajat, haaveissaan kulkevat – ja tietysti metsäkauriit. Se oli loistava mustikka- ja sienimetsä. Pehmeälle sammaleelle saattoi heittäytyä makaamaan ja katsella miten aurinko pilkisti puiden lomasta. Huolet unohtuivat hetkeksi ja verenpaine laski.
Naapuruston lapsille se oli satumetsä, jonka kallionkoloissa asuivat peikot ja tontut.
Unohdimme, että ei se metsä meidän ollut. Puusta saa nyt hyvän hinnan ja omistaja päätti kaataa puut. Parissa päivässä metsä oli hävinnyt. Suuret vanhat kuuset kaadettu, sammalpeitteen tilalla metsäkoneen jättämät syvät urat. Jättivät ne yhden kuusen, koska naapuri oli laittanut siihen pöntön pöllöä varten. Ne katkaisivat kuusen pöntön yläpuolelta, saihan siitä muutaman metrin puuta. Mutta ei se pöllö siihen raiskattuun ja häväistyyn metsään palaa.
Metsän olisi voinut avohakkuun sijaan hakata säästeliäämmin. Vanha isäntä olisi tehnyt niin. Hän näki metsän puilta. Mutta kun se on niin kätevää ja nopeaa näillä metsätyökoneilla jyrätä kaikki tasaiseksi vaan. Metsästä saadut rahat lämmittävät taskussa hetken. Seuraavan sadon omistaja saa puupellostaan vasta 30 vuoden kuluttua. Suurin osa meistä metsän lähellä asuvista ei sitä näe, eikä metsästä tule koskaan sellaista kuin se oli. Satumetsä.
”Ja pesäpuu itki”
