Värifaktoissa musta on väri, joka on imenyt kaikki muut värit sisälleen. No siltä se tuntuu ja näyttääkin. Väriltä, joka imee ilon ympäriltään. Se on kuulemma tyylikäs. Se on myös surun väri, se hoikentaa, on varma valinta, ei pröystäile, erotu. Se on järkevä valinta, siitä ei lika niin näy. Eikä mene pois muodista.
Haluaisin kyseenalaistaa sen, miksi niin moni meistä käyttää edellä olevia argumentteja valitessaan vaatekaappinsa pääväriksi mustan? Miksi emme voisi ilmentää iloa? Miksi mahdollinen lika ei saa näkyä, kuinka suureksi häpeäksi päivän aktiivisuuden näkyminen on? Minulla on aina jokin tahra pinkissä paidassani. Millä tavalla olet tyylikkäämpi kuin minä roosassa liehumekossa? Miten niin hoikempi, ihan sama kroppa siellä kankaan alla on kuin muunkin värin? Entä ilo? Kuka ilahtuu mustan vaatteesi näkemisestä? Kenelle siitä tulee hyvä mieli? Kuka sanoo sinulle: ”Onpa ihana väri ja vaate, tuleepa iloinen olo!”?
Väitän olematta etnologi, että enemmistössä maailman kulttuureja uskalletaan ja oletetaan kunkin ilmaisevan itseään värikkäämmin, yksilöllisemmin ja liittävän mustan pitkälti suremiseen. Bisnespukeutumisessakin näyttäisi harmaan ja sinisen sävyt olevan valkoisen rinnalla suosittuja. Japanissa saa moitteet, jos ilmaantuu työpaikalle vain mustassa, näin olen lukenut. Afrikan maiden kuvissa sulautuvat sateenkaaren kirjon kankaat toisiinsa tuottamatta migreeniä kenellekään. Surija erottuu, koska vain hän on pukeutunut mustaan.
Opetussuunnitelmiin on kirjattu, että varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa ammattikasvattajat ilmentävät omalla persoonallaan ja tyylillään lapsille yksilöllisyyttä ja moninaisuutta. Kun katson ala-asteen ja varhaiskasvatuksen kollegoitani, meillä on kyllä näkyvämmin tarve sulautua yhteen, käyttää mustaa ja hillittyjä värejä kuin erottua yksilöllisesti toisistamme. Tässä kohtaa ei siis opetussuunnitelman henki toteudu.
Kiitos, värejä meille. Punainen toppatakki, vihreät kengät, keltainen paita, kuviollinen pipo? Voisiko kaikenlainen varomisen kulttuuri väistyä meilläkin? Voisimmeko lakata pelkäämästä erottuvamme? Olen ollut vaaleanpunainen jo pitkään, enkä ole vielä joutunut kiellettyjen listalle. Lapset osaavat ja uskaltavat olla väreissään, mutta hukkaavat taidon sosiaalistuessaan ryhmiin mallimme mukaisesti. On jo korkea aika näyttää heille muuta kuin mustaa.
Eliisa Helin
värien vaikutuksen pohtija
