Pariisin olympialaiset päättyivät sunnuntaina, mutta keskustelu jatkuu. Suomi jäi ensi kertaa historiassaan ilman kesäolympialaismitalia, mikä on herättänyt asiantuntijoissa ja tavan kansalaisissa jopa pöyristystä.
Kuriositeettina mainittakoon: Kun Ranskan pääkaupungissa järjestettiin olympialaiset sata vuotta sitten, toivat suomalaiset Pohjolaan yhteensä 37 mitalia. Tuolloin mitalitaulukossa meikäläisiä korkeammalle ylsi vain Yhdysvallat 99 mitalillaan. Nyt palkinnoille pääsivät esimerkiksi Kap Verde, Saint Lucia ja Fidzi, kaikki alle miljoonan asukkaan piskuisia saarivaltioita. Ruotsi sai 11, Tanska yhdeksän ja Norja kahdeksan mitalia. Suomen sarake, 0+0+0, on keljua luettavaa, kuten medioissa on tohdittu mainita.
Suomen joukkue lähti Pariisiin kaksi mitalia ja yhdeksän pistesijaa tähtäimessään. Pistesijatavoite täyttyi, mutta moista harva jälkikäteen muistaa. Vain mitaleilla tuntuu olevan merkitystä.
Huippu-urheilu on ohuella langalla tasapainottelua. Kun mukana ovat maailman parhaat atleetit, ei virheisiin ole varaa. Loukkaantumiset, olosuhdetekijät ja mahdolliset siviilielämän murheet lisäävät oman mausteensa soppaan.
Tyhjä mitalilaari on silti pettymys niin urheilijoille, taustajoukoille kuin sivustaseuraajillekin. Suomen Olympiakomitean puheenjohtajan Jan Vapaavuoren ja huippu-urheiluyksikön johtajan Matti Heikkisen päitä on vaadittu vadille.
Huippu-urheilukoneiston toimintaa pitää kehittää ja tehostaa. Mitä voimme tehdä paremmin? Miten ruotsalaiset saivat toistakymmentä mitalia, mutta me emme yhtään?
Kolikolla on kuitenkin aina toinenkin puoli. Suomalainen urheiluperinne ei päättynyt viime sunnuntaina, ja siksi katse pitää keskittää nuoriin. Miten saamme lapset liikkumaan? Millaista esimerkkiä me aikuiset näytämme? Pitäisikö naljailun sijaan kannustaa? Ja täytyy yhtäältä muistaa, että liikunta ja huippu-urheilu eivät kulje käsi kädessä. Kaikista ei tule olympiavoittajia, eikä tarvitsekaan.
